Kaksi ohjaajaa, monta näkökulmaa

Legenda pienestä luusta -näyttämöteosta synnyttämässä

Legenda pienestä luusta -esityksessä on poikkeuksellisesti kaksi ohjaajaa, Juha Malmivaara ja Susanna "Suski" Airaksinen, jotka kertovat nyt yhdessä ohjaamisesta: mitä se ottaa, mitä se antaa ja miten se käytännössä toimii?

Kahden ohjaajan strategia, miksi?

Juha: Osana Kolmannen tilan tulevaisuuden strategiaa halusimme kokeilla kahden ohjaajan ratkaisua. Halusimme katsoa, minkälaisen työskentelyjärjestyksen tai työskentelytavan voisimme kehittää, että päästäisiin välillä tästä klassisesta ohjaaja-auteur -asetelmasta moniäänisempään, moninäkemyksellisempään työskentelyyn. Tämähän kumoaa yksittäisen ohjaajan allekirjoituksen. Minusta se on hyvin kiehtovaa ja vapauttavaa.

Suski: Minusta se tekee sen, että teos avautuu heti laajemmin koko työryhmän jutuksi. Ainakin teosta edeltävissä työpajoissa koin sen juuri näin. Esityksestä tulee enemmän ryhmän eli Kolmannen Tilan juttu ja teos. Tässä matkan varrella on kokeiltu monta eri tapaa järjestää työ kahden ohjaajan kesken. Aina on huomattu, ettei teokseen tule erillisiä osioita tai teoksia, vaan se paljastaa sen, mikä myös yhden ohjaajan mallissa vaikuttaa paljon, eli muun työryhmän kokoonpanon. Se on niin valtavan merkittävä tässä tavassa työskennellä. Ei tule kahta erillistä ääntä, koska ei ole kahta erillistä taiteellista työryhmää ja näyttelijäporukkaa kummallakin. Tämä on jaettu teos ja monelta suunnalta tuleva katse.

Juha: Työpajojen myötä ja nyt harjoitellessa olen miettinyt, että mitä tällainen yhteistyö oikeastaan vaatii? Kaikilta ei tällainen parivaljakkous onnistuisi. Siihen voisi tulla rajoja, loukkaantumisia ja tökeröä puuttumista toisen ratkaisuihin. Tämän mahdollistaa se, että tykätään toisistamme ihan henkilötasolla. Nautin hyvin paljon Suskin huumorista, siitä mitä hän sanoo tai lohkaisee. Hänessä on hyvin monta piirrettä, on paljon jätkää, paljon mimmiä ja ajattelijaa. Eli se liikkuvuusalue on hyvin laaja. Ystävyys auttaa tällaisessa työskentelytavassa, vaikka tässäkin tulee ne omat kulminaatiopisteensä. Pitää olla herkkä kuuntelemaan toista ja hänen ratkaisujaan ja pitää oma suu kiinni. Katsoa, aha se on menossa tuonne päin ja miten minä ratkaisen tämän oma suunnan suhteessa tuohon suuntaan. Ja miten se ruokkii tai aiheuttaa kauhun tunteita. Että miten minä tuosta nyt jatkan. Persoonallisesti se tietenkin vaatii aika paljon, kun kaksi itsenäistä ohjaajaa ohjaa.

Suski: Kuten Juha sanoit joskus, että mitenköhän me voidaan olla samassa harjoitustilanteessa - kaksi itsepäistä pässiä… Mutta ollaan onnistuttu siinä. Se vaatii sen, että me tunnetaan entuudestaan, jolloin siinä on se luotto. Ja että tykätään toisistamme jollain tapaa.

Juha: Katsotaan tykätäänkö ensi-illan jälkeen.

Suski: No, ainakin nyt toistaiseksi. Tämä on lähtenyt Berg Heilin ajoista ja itse asiassa sitä ennenkin ollaan jo tunnettu. Sitä tietää toisen tapaa katsoa maailmaa, huumorin ja muun. Itselle oli tähän lähtemisessä tärkeää se, että tunnen Juhan liikkeellistä ajattelua ja myös tämän filosofisen pohjan Kolmannessa tilassa, joka tulee Juhan ja Sepon ajattelusta.

Juha: Niin tässähän on kolmas ohjaaja Seppo Parkkinen. Näkymätön ohjaaja, joka on tekstinsä kautta hyvinkin näkyvä.

Suski: Sanoisin myös, että esimerkiksi Kari Mäkirannan musiikki määrittää hirveän vahvasti, miten asiat kulkee dramaturgisesti ja minkälaisessa tyylilajissa. Ja nyt myös valomies Eero Erkamon ja äänimies Ville Aallon ja skenografi Sari Salmelan mukanaolo vaikuttaa, miltä tämä alkaa näyttää.

Dialogi ja toiselta oppiminen

Suski: Kahden ohjaajan työskentelyssä tarvitaan kunnioitusta ja se lähtee luottamuksesta. Pystyy luottamaan, että toinen ratkoo asioita näyttämöllä tavalla, joka on itselle eri, mutta mielekäs. Tämän kahden ohjaajan ratkaisun hurjuus on se, että voi signeerata jotain mitä ei ole itse laittanut sinne. Voi kantaa sisällöllisen vastuun jostain, mitä ei ole itse tehnyt. Se vaatii luottamuksen.

Juha: Onhan siinä se etu, että voi toiselta kysyä, no onko paskaa? Vai allekirjoitatko sen? Ohjaajan työ on hyvin yksinäistä. Jos on vaikea juttu tai iso aihe, sitä yksinäisemmäksi se tulee. Ohjaamisen kirous on se monologimaisuus, mitä ohjaaja edustaa. Tämä on dialogia. Kyllähän se tuottaa vähemmän stressiä.

Suski: Se on hassua miten siihen, monologimaisuuteen oppii, vaikka ainahan tekee koko työryhmän kanssa dialogia ja nojautuu siihen. Mutta sitä ihan samaa pelipaikkaa ei yleensä jaa. Muistan yhden Tuomiokirkon esityksen harjoituskerran. Olin mennyt ajoissa kirkonpenkkiin istumaan, kun tuntui, etten saa missään työrauhaa miettiä, mitä harjoituksissa tehdään. Ja Juha, jonka ei pitänyt olla edes paikalla, paukkaa siihen viereen ja kysyy mitä aioit tehdä? Ärähdin siihen, etten tiedä, kun en ehdi miettiä, koska aina on joku vieressä istumassa. Juha ei tällaisista hätkähdä ja sitten itse tajusin, että tässähän on ihminen, joka tätä samaa pelipaikkaa pelaa, jonka kanssa voin miettiä, miten ratkoisin näitä asioita. Käydä sitä dialogia ja löytää sitä kautta vastauksia. Sitä ei ole tottunut tällaiseen mahdollisuuteen. Se ei ole sitä, että luopuisi jostain, vaan sitä, että saa kanssapelaajan. Ei ole jatkuvasti myrskyn silmässä, vaan saa ottaa etäisyyttä.

Juha: Saa tilaisuuden katsoa teosta hetken ulkopuolelta.

Suski: Ja nähdä sen menevän suuntaan, mitä ei ollut osannut ajatella.

Juha: Tämä sopii Kolmannen Tilan filosofiaan. Jokaisen työ voidaan arvioida ja jakaa. Sille voidaan löytää uusia liittymiä. Ja siellähän on aina suuri kysymys, mihin Kolmas Tila lopulta kehittyy tulevaisuudessa. Tässä on yksi koesatsi menossa. Mitä sen jälkeen? Millaisia johtopäätöksiä me kaikki vedetään tästä.

Suski: Teksti ja teos on niin voimakas itsessään, että se tuottaa sen, miten tämän kanssa työskennellään. Siinä on painittavaa itsessään. Kun seuraan Juhan ohjaustilannetta, ja katson hänen ohjaajan praktiikkaa, haluaisin oppia Juhan tapaa kiteyttää asioita. Luoda kirkkaita lauseita ja ohjeita, siitä minkä äärellä ollaan, mikä on työvaihe. Osata pukea se hienoksi lauseeksi, joka usein vapauttaa työskentelyä. Se tulee valtavan kokemuksen myötä, että ymmärtää työvaiheita, sitä miten työryhmä ja sen hetkinen työvaihe soi, ja mitä se silloin vaatii. Mitä pitää juuri milloinkin työstää, mitä pitää sanoa. Juhalta olen oppinut myös, ettei tämä työ helpotu koskaan. Sama piru on perseen alla aina.

Juha: Mä opin Suskilta iloa, ja sen tapaa, sen huumoria, josta nautin.

Ohjaajuus, näyttämörunous

Juha: Ohjaajuus on mittasuhteiden antamista. Eli jos toinen ei näe esimerkiksi, että mitä merkillistä tuossa tapahtumassa on, ohjaaja antaa merkityksen ja näyttää mittasuhteet, jota tilanne aiheuttaa tai vaatii. Oli se sitten filosofinen, psykologinen tai arkipäiväinen. En ole tätä itse keksinyt, tämä on muistaakseni Tarkovskilta. Hän olikin runoilija. Meille Suskin kanssa on yhteistä se, että me ollaan molemmat näyttämörunouteen taipuvia ohjaajia.

Suski: Ajattelen että ohjaajuus on mahdollistamista. Työryhmän, teoksen ja koko työskentelyn mahdollistamista, teoksen fyysistymisen mahdollistamista. Se rooli on hirveän aktiivinen ja on pistettävä itsensä kokonaan sen palvelukseen. Se ei tarkoita kohteliasta oman ajattelunsa kieltämistä, vaan täytyy pistää kaikki, minkä itsestään irti saa, teoksen palvelukseen. Ja se on se miksi puhutaan jostain ohjaajan käsialasta tai ohjaajan näkökulmasta. Työkalupakin laajuus tulee siitä, että jatkuvasti etsii uusia reittejä, kysymyksiä ja vastauksia. Ja laittaa siihen kaiken tietonsa ja elämänkokemuksensa ja tunnerekisterinsä.

Juha: Tämä Legenda pienestä luusta on todella mielenkiintoinen teos Sepon kirjoittamisen jäljiltä ja uskomattoman moniulotteinen. Teoksessa olisi tilaa kymmenelle ohjaajalle. Jokaisella olisi oma kohtauksensa repiä auki ja luoda siihen merkityskentät.

Suski: Tämä ohjaajuuden kysymys voisi olla pitkän ja ikuisen keskustelun aihe. Kyllähän tämä työskentelytapa on hyvällä tavalla hötkäyttänyt liikkeelle sitä pohdiskelua, siitä mitä se on. Kun ohjaajuus ei ole yksi ihminen vaan se on työmaa, osa tontista, joka koostuu muidenkin työskentelystä. Aina ei tarvitse olla yhtä ohjaajaa, sillä ohjaus toteutuu aina, vaikka työryhmästä käsin. Tässäkin ohjaus toteutuu, mutta useammalle jakautuneena. Eli katsominen, näkeminen, teoksen työstäminen, kuljettaminen kohti esityksiä ja niiden läpi. Se on vain jakautunut kahdelle.

Juha: Normaalisti ohjaajuudesta puhutaan minä muodossa mutta tässä se ei onnistu. Tuohon liittyen, jossain on se piste, joka ei ole lopullinen piste, mutta jossa teos ja henkilö kohtaavat sillä tavalla, että se aiheuttaa vulkaanisen myrskyn. Oli se sitten ajatuksellinen tai fyysinen myrsky tai mikä tahansa.

Suski: Ohjaajan työkuva liittyy pääasiassa siihen, että on välitilassa, siirtymässä, keskeneräisyydessä. Teos ei toki ole valmis ja pysähtynyt ja staattinen, kun se menee esityskaudelle vaan jatkaa elämää ja tulee toivottavasti tämä kolmas tila. Mutta ohjaajan työskentely liittyy siihen, että on lähinnä sen keskeneräisyyden kanssa ja sen äärellä. Kun teos menee esityskaudelle, sitä väistyy, hiljenee enemmän kuuntelemaan. Ja menee jonkin uuden keskeneräisyyden äärelle.

Juha: Näyttämö on myös kieltä. Ei kieli ole vain siellä missä kirjan aukaisee. Jos ajatellaan runoilijoita ja runoutta, heillä on se etuoikeus, että lukija lukee kymmenen kertaa runon, jotta ymmärtää sen omasta mielestään tavalla tai toisella. Samoin näyttämökielihän on runoutta. Miten viet sen runouden ja työstät ja rikastutat omaa kieltäsi, omaa näyttämökieltäsi koko ajan? Ja tavallaanhan ohjaaja, ohjaajuus on aina suunnattu näyttämörunouteen. Kun olen katsonut itselle merkittäviä teoksia, ne ovat erittäin runollisia teoksia, näyttämöllisesti. Ja siinä tulee esille ohjaajan identiteetti.

Suski: Olet joskus sanonut, että se on mielenkiintoista, mitä useampi lause on näyttämöllä samaan aikaan. Se muodostaa runouden. Monta erilaista lausetta, jotka muodostavat aivan uuden kuvan, joka pakenee yhtä hallittavaa kiteytystä tai ajatusta, jota voisi pitää hallussa. Asiat näyttäytyvät väläyksinä, mikä on runoutta… Se menee syvälle mutta näyttäytyy vain välähdyksen omaisesti. Se tulee runollisen ajattelun kautta.

Juha: Minulle se on ollut alusta asti ohjaajan työvälineenä. Että minkälaisen kielen laittaa sinne näyttämölle.

Suski: Se sisältää maailmankuvan ja ihmiskuvan. Näyttämö voi karmivalla tavalla paljastaa oman maailmankuvan, mutta samalla myös harjoittaa sitä. Saa tutkia, löytää uusia tapoja katsoa maailmaa. Se on hyvin lohdullista. Runollinen maailmankuva on lohdullinen maailmankuva.

Juha: Siinä on itsessään jo pelastus.

Kolmas Tila - Tredje rummet

  • Kolmas Tila on monitaiteellinen ryhmä, jonka keskeinen tavoite on taiteen ja tieteen keskinäinen vuoropuhelu ja tutkimus, joka voi nostaa esiin yhteiskunnallisesti ja filosofisesti tärkeitä aiheita.
  • Ryhmä juhlistaa parhaillaan 10-vuotista olemassaoloaan
  • Seuraava esitys on Legenda pienestä luusta Turun Kaupunginteatterin Sopukassa, ensi-ilta 23.2.2018

kolmastila.net

Susanna Airaksinen / Kolmas Tila

Tietoa kirjoittajasta

Susanna
Airaksinen
Ohjaaja
Kolmas Tila
Susanna ohjaa Kolmannen Tilan Legenda pienestä luusta teoksen yhdessä kollegansa Juha Malmivaaran kanssa. Työnjälki on valmis nähtäväksi 23.2. alkaen Turun Kaupunginteatterin Sopukassa.