Musiikista kirjoittamisen ihastuttava mahdottomuus

Miten kirjoittaa musiikista? Miten syntyvät sinfoniakonserttien käsiohjelmatekstit?

Silmiini on useasti osunut sama lausahdus, joka ainakin kerran oli laitettu jazz-pianisti Thelonius Monkin suuhun: "Kirjoittaa musiikista on hiukan samaa kuin tanssia arkkitehtuurista."

Vaikka ajatus "arkkitehtuurin tanssimisesta" on kutkuttava, lausahduksen kärki on siinä, miten vaikeaksi ellei peräti mahdottomaksi musiikista kirjoittaminen koetaan. Ja silti musiikista kirjoitetaan jatkuvasti hyllymetreittäin erilaisia tekstejä. Sellaisia kuin esimerkiksi sinfoniakonserttien käsiohjelmien teosesittelyt.

Olen tehnyt Turun filharmoniselle orkesterille teosesittelyjä jo pitkälti toistakymmentä vuotta ja monille muille suomalaisille orkestereille, levy-yhtiöille ja festivaaleille paljon kauemminkin. Musiikista kirjoittamisen haasteet, mutta myös sen palkitsevuus, ovat tulleet tutuiksi.

Teosesittelyjen kirjoittaminen on monivaiheinen prosessi. On tutkittava teosten taustoja ja kulttuurihistoriallisia yhteyksiä, luettava partituureja ja kuunneltava teoksia. Hyviä hetkiä tulee jatkuvasti: välillä joku tuntematon tai väheksytty säveltäjä yllättää upealla teoksella, joskus taas jokin perin juurin tutuksi luulemani teos avautuu uudella tavalla ja paljastaa itsestään aivan uusia rikkauksia.

Jatkuva uuden oppiminen on työn parhaita puolia.

Saa tutustua uusiin säveltäjänimiin, ja uusia jännittäviä tuttavuuksia voi kohdata myös suurten mestarien vähemmän tunnetuista teoksista. Sellaisista kuin esimerkiksi Turussa tällä syyskaudella konsertillinen Beethovenin laulu- ja kuoroteoksia.

On työssä toki omat haasteensakin. Jo itse kirjoittaminen tarjoaa niitä. Miten kuvailla musiikkia, mitä sanoja ja ilmauksia valita? Houkutus käyttää ammattitermejä on usein suuri, mutta aina olisi parempi löytää mahdollisimman yleistajuisia tapoja tulkita musiikin tapahtumia sanoilla. Ja vaikka on ilo päästä ylistämään musiikin suuria mestariteoksia, juuri niistä on enää vaikea keksiä mitään uutta ja tuoretta sanottavaa.

Toista äärilaitaa edustavat ne teokset, joista ei löydy mitään tietoa kirjallisuudesta tai internetistä, ei liioin partituuria tai soivaa näytettäkään. Silloin pitää vain yrittää raapia kokoon edes jotain yleistä tietoa säveltäjästä.

Oman erityishaasteensa asettavat nykysäveltäjät, jotka saattavat istua itse yleisössä ja lukea pilkuntarkasti esittelyjä omista teoksistaan. Juuri uuden musiikin parissa kuulijat tarvitsevat usein erityistä apua ja tukea musiikin kuunteluun.

Ja niinkin voi käydä, että esiteltävä teos ei kerta kaikkiaan sytytä. Silloin on muistutettava itselleen, että on teosten esittelijä, ei kriitikko. On jätettävä omat tuntemuksensa sivuun ja yritettävä antaa jokaiselle teokselle parhaat mahdolliset lähtökohdat tulla ymmärretyksi ja arvostetuksi. Sen jokainen teos ansaitsee.

Miksi teoksista sitten tarvitaan tietoa? Eikö musiikin kuunteleminen sellaisenaan riitä?

Voi se vallan hyvin riittääkin ja hyvä niin. Kokemus on kuitenkin osoittanut, että suurin osa kuulijoista kaipaa musiikillisten elämysten tueksi taustatietoa ja tarinoita. Musiikki ei synny tyhjiössä, ja vaikka säveltäjät eivät useinkaan pyri teoksissaan tietoisesti ilmentämään ympäröivää todellisuutta, niihin voi kytkeä monenlaisia inhimillisiä ja kulttuurihistoriallisia merkityksiä. Ja myös aivan puhtaasti musiikillinen tietokin voi avata korvia ja saada kuulemaan musiikkia uudella, rikkaammalla tavalla.

On myös muistettava, että yleisössä saattaa olla niitä, jotka ovat elämänsä ensimmäistä kertaa sinfoniakonsertissa. Heidän on hyvä saada teoksista ainakin tietyt perustiedot, ja juuri he ovat tärkeimpiä lukijoitani, eivät kaiken musiikista tietävät alan professorit, luomisen mysteerit tuntevat säveltäjät tai kirjoittajakollegat joille haluaisi näyttää omaa säkenöivää tietämystään.

Ehkä tämän työn motoksi sopisikin: ei pidä koskaan yliarvioida kuulijoiden tietoja, mutta ei pidä koskaan aliarvioida heidän kykyään ymmärtää.

Kuva: Musiikkikirjoittaja Kimmo Korhonen (oik.) tutustumassa Kimmo Hakolan teoksen partituuriin, säveltäjä vasemmalla. Hakolan repäisevä klarinettikonsertto kuullaan Turun filharmonisen orkesterin konsertissa 29.-30. marraskuuta, solistina Kari Kriikku. Kuva: Helena Ruhkala.