Sitten Mansikkapaikka -näyttelyyn

Tässä näyttelyssä mansikkapaikka on turvapaikka, sellainen jossa on kokenut olevansa onnellinen

Ingmar Bergmanin elokuvassa Mansikkapaikka Victor Sjöströmin esittämä professori Isak Borg matkustaa Tukholmasta Lundiin. Matkalla hän pysähtyy katsomaan nyttemmin asumatonta lapsuudenkotiansa. Palatessaan nuoruutensa maisemiin, mansikkapaikalle, hän joutuu kohtaamaan itsensä ja elämänsä aikana tekemänsä virheet. Nostalgia muuttuu synninpäästön hakemiseksi. Mansikkapaikan mansikoille on tullut kitkerä sivumaku. Nostalgisointi ei aina ole mukavaa.

Nostalgia-nimi tulee kreikan kielen sanoista nóstos, kotiinpaluu ja álgos, kipu, tuska.  Nimityksen kehitti vuonna 1688 sveitsiläinen lääkäri Johannes Hofer kuvaamaan oireyhtymää, jota sveitsiläiset palkkasoturit sairastivat ulkomailla. Palkkasoturit kaipasivat kotimaansa vuoria ja laaksoja niin kovasti, että oireisiin kuului kuulemma mm. kuumetta, pyörtyilyä, ruoansulatusongelmia, vatsakipua ja jopa kuolema. Sotilaslääkärit esittivät tuolloin hypoteesin, että nostalgia-oireyhtymän syynä olisi Sveitsin niittyjen jatkuvasta lehmänkellojen kalkatuksesta johtuva potilaan korvien rumpukalvojen vaurio ja aivovaurio.

Kun me puhumme nostalgiasta, emme toki enää puhu kuolemaan johtavasta sairaudesta. Nostalgia on laimentunut menneiden aikojen kaipuuksi. Ajatus siitä, että ennen kaikki oli paremmin voi olla henkinen turvapaikka alati kiihtyvässä maailmassamme.

WAMin kesänäyttelyn mansikkapaikan mansikat eivät ole yhtä kitkeriä kuin Bergmanin elokuvassa eikä nostalgia yhtä fataalia kuin sveitsiläisten palkkasoturien oireilu. Tässä näyttelyssä mansikkapaikka on turvapaikka, sellainen jossa on kokenut olevansa onnellinen. Se voi olla kodin nurkka, muisto lapsuuden kesästä tai henkinen turvapaikka jossa voi löytää lohdun. Näyttelyssä ollaan kesäisellä rannalla, menneisyyden maisemissa, oman kodin turvassa tai utopiassa, fantasian maailmassa.

Näyttelyssä on esillä veistoksia ja installaatioita, maalauksia, grafiikkaa ja valokuvia seitsemältäkymmeneltäkahdelta taiteilijalta, ja kaikki esillä olevat teokset kuuluvat Turun kaupungin taidekokoelmaan. Yksittäisistä taiteilijoista eniten teoksia on esillä Wäinö Aaltoselta.

Luin tämän viikon alussa Turun Sanomista lainauksen 50 vuoden takaa, kesäkuun alusta 1966. Siinä silloinen taidekriitikko Osmo Laine kirjoitti tulevasta museosta:

…tulkoon Aaltosmuseosta myös elävän taiteen keskus, jossa voimme tutustua tämän hetken maailman ongelmiin ja siihen, miten taiteilijat niihin osallistuvat ja ratkaisevat. Näin Wäinö Aaltosen henki on museon yllä ja museo toteuttaa Wäinö Aaltosen ajatusta: Voiton jumalatar seppelöi nuoruuden…

Näyttely on avoinna 21.8.2016 saakka.

Wäinö Aaltosen museo

Jonni Saloluoma
tutkija

Kuva: Wäinö Aaltonen: Sininen varjo, 1940-l., öljy ja hiili kankaalle. Kuva Matti Kivekäs/TMK.