Kouluherbaario

Perinteisen herbaarion rinnalle on tullut myös mahdollisuus koota digikasvio

Turun tyttölyseon, ”Tipulan”, kasvatin vuosina 1959­–1961 keräämä kasvikokoelma herättää muistoja omista kouluvuosista. Suullista perimätietoa tämän monelle tutun lomaläksyn haasteista on varmasti yhtä paljon kuin on kerääjiäkin, mutta Museokeskuksen opetuskokoelmaan kuuluvan herbaarion nimilaput kertovat esinelajille tyypillisesti vain biologian kannalta olennaisen; kasvin suomalaisen ja tieteellisen nimen, heimon, paikkakunnan, kasvupaikan, päiväyksen ja kerääjän nimen. Sinisten muovikansien väliin sidotussa kokoelmassa on ollut alun perin 90 erilaista kasvia, jotka on järjestetty 26 luokkaan. Luokitus heijastaa kasvion syntyajankohdan lajintuntemuksen vaatimuksia, kokoelmasta löytyvät esimerkit niin naamakukkaisista ja purtojuurisista kuin karhealehtisistä ja käärmeenpistonyrteistä.

Kouluherbaarion syntymävuotena pidetään vuotta 1864, jolloin oppilaiden oli alkeiskouluissa kerättävä 70 kasvilajia sekä luettava kasvioppikirjasta muoto-opilliset asiat. Koulutoimen Ylihallituksen annettua vuonna 1916 Senaatin vahvistamat oppiennätykset oli kasveja kerättävä kesällä vapaan valinnan mukaan ainakin 200 kappaletta viidenteen luokkaan mennessä. Seuraavina vuosikymmeninä perustettiin kouluihin luontoharrastusta vahvistamaan luonnontieteelisiä kerhoja ja koulupuutarhoja. Kasvien kerääminen sai sisällöllisesti laajempia merkityksiä kun se alettiin nähdä osana kotiseudun tutkimusta ja tuntemusta.

Kasvienkeruun ja lajintuntemuksen lisäämisen taustalla eivät ole olleet ainoastaan kouluopetuksen pedagogiset päämäärät. Kasveja on kerätty ravinnoksi tai lääkinnällisiin tarkoituksiin, mutta keruutoiminnalla on nähty myös yksilön henkistä pääomaa ja itsehillintää kasvattava ja tieteellisiä päämääriä palveleva merkitys.

Luonnontieteellisen valistuksen edellytyksenä oli suomenkielisten kasvisanastojen laatiminen. P.A. Gaddin vuonna 1768 ilmestynyt ”Lyhykäinen ja yxinkertainen neuwo kuinga krydimaan yrttein kasvannot Suomen maassa taittaan saatetta tuleundumaan” on tutkijoiden mukaan luultavasti ensimmäinen suomenkielinen ohjekirjanen. Uraauurtavaa työtä teki Elias Lönnrot, joka oli kerännyt 1800-luvun puoliväliin mennessä satoja suomalaisia kasvinimiä niitä ruotsin- tai saksankielestä kääntämällä tai termejä itse keksimällä. Luonnontieteilijä Aukusti Juhana Melan (1846–1904) vuonna 1877 ilmestynyt Lyhykäinen kasvioppi muodostui painos painokselta kattavammaksi oppaaksi ja loi perustan muiden kirjoittajien kasvioille ja keruuoppaille. Melan kuoltua vuonna 1904 sai A.K. Cajander Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralta tehtäväkseen laatia loppuun keskeneräiseksi jääneen Suomen kasvion 5.n painoksen, joka ilmestyi vuonna 1906. Erittäin laajan julkaisun rinnalle ilmestyi suppeampia koulukasvioita, joissa aloittelijoita ajatellen oli kiinnitetty erityistä huomiota kuvitukseen.

Kasvioissa annettiin kohderyhmästä riippumatta erittäin yksityiskohtaisia keruuohjeita, jotka ulottuvat keruuajankohdan valinnasta eri kasvityyppien käsittelyohjeisiin, puristimen paperilaadun valitsemiseen ja herbaarioarkkien nimilappujen laatimiseen. O. Kyyhkysen vuonna 1924 julkaistu Ohjeita kasvienkeräilijöille vei ohjeistuksen kuitenkin aivan uudelle tasolle. Kirjoittaja antoi ohjeita niin keräilysäiden valintaan kotiseuturetkillä ja pitemmillä tutkimusmatkoilla, ehdotuksia keräilyseutujen paikallisväestölle esitettäviin kysymyksiin sekä arvioita erilaisten puristimien (kierrepuristin ja köysipuristin) laadullisista ominaisuuksista. Kirjoittaja ei silti unohtanut painottaa keräilyn tuomaa iloa ja virkistystä harrastajalle:

[…] Järjestellessämme näet havaintojamme ja merkintöjämme jälkeenpäin ja selaillessamme kokoelmiamme saamme aivan kuin kerrata ja elää uudelleen retkeilykokemuksemme. Ja onkin aivan ihmeellistä, kuinka tuoreina ja tunnepitoisina silloin pienimmätkin yksityiskohdat ja elämykset uudistuvat.

Museokeskuksen opetuskokoelmassa on useita eri aikoina koottuja kasvikokoelmia, joista esimerkkinä oleva herbaario kertoo suomalaisiin kouluihin 1900-luvulla juurtuneesta lajientuntemuksen opetuksesta. Suomessa pitkin kasvien keräilyn historiaa käyty keskustelu sen hyödyistä ja haitoista johti lopulta toiminnan päättymiseen kouluissa vuonna 1969, osittain luonnonsuojelullisiin syihin vedoten; uhanalaisten kasvien pelättiin häviävän. Luontoharrastusta vaalinut toiminta uinui lähes 35 vuotta kunnes se herätettiin eloon uusissa opetussuunnitelmissa 2000-luvun alussa, jolloin koululaiset ja heidän perheensä pääsivät jälleen ohjatun kasvienkeräilyn pariin. Keräysmäärät ovat Turun kouluissa 2000-luvulla sisältäneet noin 20–30 kasvia, jotka on voinut valita laajemmasta kasvilistasta. Perinteisen herbaarion rinnalle on tullut myös mahdollisuus koota digikasvio kasvit itse luonnossa kuvaamalla.

Marjo Aurekoski-Turjas
tutkija, Turun museokeskus

Kuva: Turun museokeskus / Mikko Kyynäräinen