Siellä se Wäinö on. WAMissa.

Esitämme taiteilija ja yksityishenkilö Wäinö Aaltosen uudesta vinkkelistä ja teokset uudella tavalla

Lisää Wäinöä, kuului pyyntö. Ja lisää Wäinöä tuli. Koko kevään ajan WAMin päänäyttelytiloissa ei ole muuta kuin museon nimikkotaiteilijaa.

Minulle näyttelyn kuraattorina Wäinö Aaltonen on ollut haaste, mahtava möhkäle, josta aluksi tuntui vaikealta löytää mitään uutta sanottavaa. Näyttely on odotettu ja se on herättänyt erityistä kiinnostusta ja suuria intohimoja. Monella suomalaisella on Aaltosen tuotannossa omat lempparinsa ja tietenkin toiveita siitä, että juuri ne kivat teokset olisivat esillä. Kaiken lisäksi Aaltosen taiteeseen on alusta asti liitetty melkoisia arvolatauksia ja idealistisia pyrkimyksiä, joita ei voi ohittaa edes nykypäivänä: esimerkiksi taideharrastaja, Eduskunnan oikeusasiamies Esko Hakkila oli Aaltosen taiteesta kirjoittamallaan kirjalla (Wäinö Aaltonen : elämää ja taidetta. WSOY 1942, 2. laaj. painos 1953) rakentamassa Wäinö Aaltosen avulla suur-Suomea ja myyttiä yhtenäisestä kansasta ja suomalaisesta kansanluonteesta. Hakkilan teoksen jokseenkin arvolatautunutta sisältöä korjattiin 1953 toiseen painokseen ajan henkeen paremmin sopivaksi.

Myös Paavo Nurmen juoksijapatsas (joka tervehtii näyttelyyn tulijaa heti ensimmäisenä) toimi aikanaan alustana aatteille ja ideologioille. Se koettiin maskuliinisen voiman ja täydellisyyden ilmentymäksi. Oman aikansa hengen tulkki Olavi Paavolainen kuvasi veistosta teoksessaan Nykyaikaa etsimässä: ”Nykyisen ruumiinkulttuuria ihannoivan hengen kaunein voitonmerkki Suomessa on kieltämättä Väinö Aaltosen suurenmoinen Nurmi-patsas.” Samalla tavoin kuin Paavo Nurmi ja hänen kullattu piikkarinsa juoksivat ympäri maailmaa Suomea maailmankartalle, myös tämä veistos kiersi maailmalla. Paavo Nurmen juoksijapatsaasta tuli niin ikoninen veistos, että esimerkiksi vuoden 1952 Helsingin Olympialaisten julisteessa on nimenomaan kuva tästä patsaasta – ei itse Paavo Nurmesta. Veistos kantaa siis melkoista henkistä taakkaa.

Miten näitä kaikkia odotuksia edes voisi täyttää? Miten välttää toistamasta myyttiä ja kertomasta samaa tarinaa Wäinö Aaltosesta uudelleen ja uudelleen? Miten nykytaiteeseen keskittynyt kuraattori osaisi tehdä näyttelystä kävijälle mielenkiintoisen, ajankohtaisen ja merkityksellisen sekä ennen kaikkea Wäinö Aaltosen arvoisen? Ajattelemalla kaiken uusiksi. Johtoajatuksena on ollut, että esitämme taiteilija ja yksityishenkilö Wäinö Aaltosen uudesta vinkkelistä ja teokset uudella tavalla.

Wäinö Aaltonen: Tulevaisuus
Tulevaisuus on WAMissa ”väärin päin”. Eduskuntatalossa veistoksen nainen on selkä katsojaan päin. Tällä tavoin tämän veistoksen voi nähdä ainoastaan WAMissa ennen maaliskuuta, jolloin veistokset palaavat Eduskuntataloon.

Joten, ne, jotka odottavat näkevänsä WAMissa saman kattauksen Wäinö Aaltosta kuin joskus seitsemänkymmentäluvulla, joutuvat valitettavasti pettymään. Eivätkä ne veistossalissa ”aina” olleet teokset muuten ole aina olleet samoilla paikoillaan – vaikka Aaltosta on WAMissa aina esillä tavalla tai toisella, niin meillä museoväellä on jo neljäkymmentä vuotta sitten ollut sellainen tapa, että joskus me vaihdamme teosten paikkoja ja ripustusta. Emmekä muutenkaan voisi asettaa esille kaikkia Turun kaupungin kokoelmissa olevia Wäinö Aaltosen teoksia, niitä kun on yli 600 ja suurin osa on Turun piirustuskoulun aikaisia luonnoksia. Osa teoksista on valitettavasti huonokuntoisia, eikä niitä edes voisi asettaa esille, vaikka halua olisi. Jotain valintaa on aina pakko tehdä ja se on kuraattorin työtehtävä. Valita ne teokset, jotka sopivat parhaiten kokonaisuuteen ja kertovat tarinan. Näyttelyssä on siis varmasti monen mielestä vääriä teoksia ja se on ”väärin” ripustettu, mutta se on sitä tarkoituksella.

Perinteisesti veistospäät pönöttävät jokainen omalla jalustallaan, mutta tässä näyttelyssä ne esitetään ryhminä – Aaltonen teki niitä paljon, hyviä ja heikompitasoisia ja niitä on nyt esillä paljon, hyviä ja huonoja. Yleisesti ottaen teosten jalustoja on madallettu ja teokset tuotu lähemmäksi katsojaa. Lisäksi esillä on nykyään väheksyttyä mitalitaidetta sekä kipsiluonnoksia ja alkuperäiskipsejä, joista veistosten pronssivalokset on tehty. Nämä kipsit ovat siis tavallaan pronssiveistoksiakin alkuperäisempiä. Olen myös asettanut vierekkäin taiteilijan eri kausien teoksia. Aaltosen myöhäistuotannon taso vaihteli ja hän palasi usein vanhoihin aiheisiin, varsinkin Kahlaaja-teemaan, toistaen itseään. Aaltonen teki myös kopioita ja teetätti uusia valoksia omista veistoksistaan suunnitteilla ollutta Wäinö Aaltosen museota varten sekä viimeisteli kesken jääneitä varhaisempia teoksia, tehden näin niiden ajoituksen määrittelyn nykytutkijoille erittäin haasteelliseksi.

Wäinö Aaltonen: Muusan jalka
Kuraattori kiintyy usein siihen kaikkein omituisimpaan ja epätodennäköisimpään teokseen. Muusan jalka on näyttelyn kuraattorin lempiteos tästä näyttelystä.

Minulla on työssäni sellainen paha tapa, että kiinnitän huomiota kaikenlaisiin kuriositeetteihin, omituisiin teoksiin ja sivuseikkoihin. Esimerkiksi, halusin ehdottomasti, että näyttelyssä on mukana Aaltosen sarjatuotantoteoksia: Suojelusenkeleitä ja Pikkukahlaajia. Näitä teoksia on tehtailtu aikoinaan sadoittain. Ne eivät ole alkuperäisiä uniikkiveistoksia, joissa kuultaa mestarin kädenjälki, vaan samasta muotista Arabian tehtaalta tulleita koriste-esineitä, mukavia katseenvangitsijoita sivupöydälle, oman aikansa Ikea-taidetta. Mutta ne kertovat jotain oleellista Wäinö Aaltosen merkityksestä ja asemasta suomalaisessa kulttuurissa ja mielenmaisemassa, siksi ne ansaitsevat paikkansa näyttelyn osana.

Olisin mielelläni ottanut mukaan myös teekkareiden kuuluisan Pikkupaavon, sen joka löytyi Wasa-laivan kannelta 1961, kun alus nostettiin pintaan. Suomalaiset teekkarit Martti Tuomola ja Matti Kaje olivat edellisenä yönä sukeltaneet veistoksen laivaan. Hämmennys oli ollut melkoinen ja teekkarijäynä onnistui täydellisesti. Valitettavasti juuri kyseistä pientä Paavo Nurmen juoksijapatsasta ei näyttelyyn saatu, mutta samanlaisia kylläkin.

Jonni Saloluoma
tutkija

omakuva_blogiin.jpg