Touko Laaksonen aka Tom of Finland. Moniäänisyydestä museoissa.

Kuka näkyy museossa, kenen ääntä kuunnellaan?

Touko Laaksonen – Tom of Finland. Musiikista ja miehistä -näyttelyssä kerrotaan Laaksosen elämästä julkisuuskuvan ja taiteilijan nimimerkin takana.

Laaksonen oli – ainakin – kaarinalaisperheen lapsi, sotaveteraani, homoeroottisesta taiteestaan tunnetuksi tullut Tom of Finland, mainospiirtäjä ja muusikko. Näyttely on kuraattori Susanna Luodon kokoama kronologisesti etenevä, tekijän elämästä ja tuotannosta rakennettu tarina, jossa kiinnostavaa on mielestäni  se miten identiteettien rinnakkaisuudet tulevat esille.

Museo on perinteisesti ollut paikka kansallisen identiteetin rakentamiselle. Yhtä aikaa Tom of Finlandista kertovan näyttelyn kanssa WAMissa avautui Wäinö Aaltosen tuotantoa esittelevä näyttely. Aaltosesta leivottiin omana aikanaan kansalliskuvanveistäjä, taiteilija, jonka teokset valittiin muovaamaan nuoren suomalaisen kansallisvaltion yhtenäistä identiteettiä; sitä mitä ’me’ olemme. Ulkopuolelle jätettiin muut, ‘toiset’.

 

Yhteisesti jaettujen esikuvien aika on auttamattomasti ohitse. Samaistumme erilaisiin ryhmiin eikä kansallisuuteen ja paikkaan liittyvät identiteetit ole välttämättä ensisijaisia, vaan ne ovat tilannesidonnaisia, joustavia ja ennen kaikkea monikossa. Historian uudelleen lukeminen on keskeinen tapa tarkastella kriittisesti sitä, miten yhtenäinen identiteetti voidaan rakentaa aktiivisesti, tietoisesti ja tavoitteellisesti. Itse näen Tom of Finlandin esittelyn Wäinö Aaltosen rinnalla yhtenä tapana tulkita historiaa uudelleen. Kyse ei ole yhdestä suuresta kertomuksesta ja sen sivujuonteista, poikkeamista, vaan rinnakkaisuuksista. Historiankirjoitus on keskeinen tunnustamisen muoto ja siksi vähemmistöillä on oikeus olla tasavertaisesti osana esimerkiksi kansallisvaltioiden historiankirjoitusta.

Näyttelykuraattorina pohdin sitä, kuka näkyy museossa, kenen ääntä kuunnellaan. Kenen historiasta kerrotaan ja mistä näkökulmasta? Museo on tiedon tuottamisen paikka ja siellä esitetyn näyttelyn merkitystä tarkastellaan osana ympäröivää yhteisöä. Millä tavalla museo keskittyy kuuntelemaan ääntä, joka ei ole vallitseva?

Aikanaan Tom of Finlandin kuvasto oli osa alakulttuuria. Touko Laaksonen piirsi pornografisia kuvia päivätyönsä rinnalla. Taideinstituutiot ovat sittemmin hyväksyneet Tom of Finlandin suorasukaiset teokset ohjelmistoonsa. Alunperin marginaalissa ikoneiksi muodostuneet piirustukset ovat lakanoihin ja kahvipaketin kylkeen painettuina otettu osaksi valtavirran kuvakulttuuria.

 

Tom of Finland nostetaan helposti suvaitsevuuden keulakuvaksi, mutta on huomattava, ettei hän edusta kaikkia seksuaalivähemmistöjä tai hänen teostensa kautta voida institutionaalisissa puitteissa kuitata vähemmistöjen osuutta koko tarinassa. Tom of Finlandin esittäminen museoympäristössä saa minut pohtimaan laajemmin myös tapaa määritellä tekijät. Olen yllättynyt siitä, miten usein taiteilija lokeroidaan edelleen esimerkiksi naistaiteilijaksi. Sukupuoli-identiteetit eivät enää jakaudu selkeärajaisiin mies- ja naismalleihin. Kaikenlainen lokerointi ja tyypittely ylläpitää jakoa meihin ja muihin. Siksi asioiden ja tekijöiden sekä identiteettien lomittaminen, moniäänisyys, on tärkeää. Valmiiden lokeroiden ohitse vuotaville, paitsi tekijyyksille myös kokijuuksille, tulee tehdä tilaa. Näen, että museo voi toimia tasa-arvoisuuden ja moninaisuuden puolesta, kannustaa solidaarisuuteen pusertamatta meitä yhdenlaiseen muottiin.

Piia Oksanen
tutkija