Viisikymppisten vinkkuraviiva

Olkatoppausteni kasvaessa 1980-luvun nousuhuumassa myös WAMin hartiat alkoivat levetä.

Minä ja WAM olemme ikätovereita. Minun syntyessäni WAM oli jo muutaman kuukauden ottanut ensiaskeleitaan. Valkoinen, kuutioista ja kulmista koostuva rakennus heijasti jokirantaan uutta aikaa. Se häiritsi ja hämmensi. Mutta herätti suurta ylpeyttäkin. Minäkin vikuroin ja pidin ääntä: Retu-kengissäni, Chicago-purkka suussani ja räpätit pyöränpinnoissa laajensin elinpiiriäni lähiössä. Toisinaan ujostelin ja ihmettelin omaa kuvajaistani. Kasvoin pituutta samaa tahtia lippalakkini lipan pituuden kanssa. WAM laajeni etsien paikkaansa kaupungissa. Näyttelytilojakin kaivattiin ja tehtiin lisää pian museon auettua.

Turkulaisten ekaluokkalaisten astellessa vielä kansakouluun minä pohjoisessa syntyneenä aloittelin peruskoulua ensimmäisten joukossa. Kun kävimme koulussa uuden holistisen opetussuunnitelman mukaisesti eettisiä ja sosiaalisia tavoitteita oltiin täälläkin ajan hengessä vahvasti mukana. WAMissa aloitti lasten piirustuskerho, josta tasa-arvoisen peruskoulun tapaan haluttiin pääsykokeeton ja lukukausimaksuton harrastusmahdollisuus

WAM oli alusta alkaen osa koulujenkin oppimisympäristöä. Museon kausiohjelma postitettiin kuvaamataiteen opettajille ja koululaiset pääsivät ilmaiseksi sisään. Koululaisten omia näyttelyitäkin pidettiin. Taidekasvatusta suunnattiin aikuisyleisölle opastusten, luentojen ja filmiesitysten kautta. Saavutettavuus oli koko kansan museon perustavoitteena – mm. 1971 järjestettiin Elävä pimeys, kuvanveistonäyttely sokeille. Minäkin kävin toisaalla kouluni kanssa teattereissa, konserteissa, museoissa, näyttelyissä. Koulutöitäni lähetettiin valtakunnallisiin lasten taidekilpailuihin. Kulttuuri oli vahva osa ajan henkeä.

Heti alusta alkaen WAMissa esiteltiin niin kotimaista kuin ulkomaista nykytaidetta. Tänne tultiin viihtymään. 1970- ja 1980-lukujen vaihteessa museossa pidettiin vuosittain jopa 30 näyttelyä. Nälkä näyttää ja nähdä taidetta oli suuri. Ajankohdan skandaalihenkeen täällä peruttiin 1971 Arte ry:n näyttely epäkorrektiksi katsotun sisällön vuoksi, toisaalta aiemmin esityskiellossa ollut Harro Koskisen lippusarja Suomalainen elämänmuoto sai olla esillä 1972.  WAMissa otettiin kantaa ja hengitettiin ajan sykkeessä. Kuhinantäytteisen vuosikymmenen lopussa minä tapailin punkin huutohengessä omaa kapinaani ja maailmantuskaa. Taide oli rajua, tiedostavaa ja kantaaottavaa.

Olkatoppausteni kasvaessa 1980-luvun nousuhuumassa myös WAMin hartiat alkoivat levetä. Kotimaiset ja kansainväliset nykytaidenäyttelyt tykittivät toinen toisensa perään. Ne petasivat paikkaa 1990-luvun suurnäyttelyille. Kiinan viimeinen dynastia, Islamin taideaarteet, Espanjan kulta-aika, Firenzen renessanssi, Stalinin aika, Rembrandt, Chagall, Mirò, Picasso – sekä muut suuret ja mahtipontiset – tulivat tutuiksi turkulaiselle ja valtakunnalliselle taideyleisölle. Oma polkuni kuljetti kuvataiteen opiskelusta taidehistorian opiskeluun ja alalle töihin. Minäkin, tuolloin helsinkiläisenä niin-menevänä ja kaiken-tietävänä, seurasin Turkua taidemaailman tapahtumapaikkana. WAMiin kuljettiin taidekokemusten perässä.

Vuosituhannen vaihtuessa minun ja WAMin tiet yhtyivät kiinteämmin, kun muutin länsirannikolle ja aloitin työskentelyni täällä. Kolmikymppisinä menomme oli jo hieman tasaantunut nuoruuden vauhdista. Tilalle oli tullut vakaa ja varma asiantuntijan ote. Hilma af Klintin, Hreinn Fridfinssonin ja David Hockneyn näyttelyiden välityksellä sydämeni tuli syvästi sidotuksi tähän paikkaan ja tilaan. Nelikymppiset otimme rennosti, retrohengessä ja huumorilla ”vanhoja” muistellen. Kutsuttiin tutut saunomaan ja turisemaan. WAMissa lämpenivät kulttuuripääkaupunkivuoden taidesaunat, itselläni vuokrattu rantasauna. Alkavan keski-iän kriisissä opeteltiin samalla uutta elämää osana isoa Museokeskusta. Samaa hämmennystä se oli sekä minulle että WAMille: Oli pakko pohtia, keitä olemme ja mitä haluamme elämältä – ja mitä elämä haluaa meiltä.

Nyt minä, älypuhelin kädessä ja AR-lasit ohimolla, katselen maailmaa ja diginatiivien menoa viisikymppisen näkökulmasta. WAMin 50-vuotisjuhlassa luodaan sopivasti silmäys menneeseen. WA ja itsenäisyyden vuosisata muistuttaa historian merkityksestä. On tunnettava aiempi, jotta voisi ymmärtää nykyhetkeä ja ennakoida tulevaa. Globaaliin yhteisöön tähytään yhdysvaltalaisen nykytaiteilija Jacob Hashimoton näyttelyn kautta. Elämää ja taidetta kannattaa kurottaa myös merten takaa. Loppuvuoden Kehonkuva pohtii identiteettejä ja kehollista kokemusta omassa ajassamme ja yhteiskunnassamme. Tulevaisuuden kanssakäyminen saa uusia muotoja virtuaalisen kehottomuuden kautta.  Me viisikymppiset haluamme paljon ja lisää, runsaasti uutta, jotain ennen kokematonta ja ennen kaikkea vieläkin laajempaa ja avarampaa maailmankatsomusta.

* *

Juhlavuonna WAM saa uuden ilmeen. Dynaaminen sahalaita sykkii museon uutena biittinä ja rytminä. Viisikymppisen vinkkuraviivassa suunta on eteenpäin, mutta terävästi ympäröivään maailmaan tarttuen.

Maljat korkealle!

Satu Pajarre, intendentti

satu_selfie.jpg

 

Tietoa kirjoittajasta

Satu
Pajarre