WAMx 2020: kronikka koronavuodelta

Itseasiassa, teos oli paljon helpompi saada Suomeen kuin taiteilija

Korona.

No niin, ilmiselvä asia on nyt hoidettu pois tieltä ja voin keskittyä kertomaan WAMx:n näyttelyistä ja sisällöistä.

Tai no, tämä taitaa siltikin olla kertomus siitä, miten korona on vaikuttanut näyttelytoimintaamme kuluneen vuoden aikana. Normaalisti en koe tarpeelliseksi käydä läpi mennyttä ohjelmistoa, koska se on eilispäivän uutisia ja jo niin nähty. Mutta koska viime vuonna WAMin näyttelyt olivat harvojen herkkua, koen tärkeäksi kertoa niistä heille, joilta nämä näyttelyt jäivät näkemättä. Kerron siis mitä missasitte. Ähäkutti!

Kun 6.3.2021 avautuva Elsa Salosen näyttely Buni Buana (Hidden World) päättyy huhtikuun 18. päivänä, päättyy myös vuoden 2020 näyttelysarja The Things We Are Made Of, jonka suunnittelimme yhdessä turkkilaissyntyisen, Berliinissä asuvan ja työskentelevän kuraattorin Ece Pazarbaşın kanssa. Näyttelysarja on käsitellyt taiteen keinoin sitä tosiasiaa, että me kaikki, niin ihmiset kuin muutkin eläimet, kasvit, maa ja mineraalit, kaikki elollinen ja eloton, koko maailmankaikkeus muodostuu samoista alkuaineista: vedystä, heliumista, typestä, raudasta, hiilestä, hapesta, kuparista jne. Kantavana ideana on, että tässä valossa ihmisten tarve korostaa ihmisten välisiä eroja näyttäytyy melko turhana ja oikeastaan naurettavana. Me olemme kuitenkin kaikki samaa.

Ece Pazarbaşı. Kuva: Jonni Saloluoma.

Näyttelysarjan aloitti toisen turkkilaissyntyisen, Berliinissä asuvan ja työskentelevän Sencer Vardarmanin (s. 1970, Istanbul) näyttely Under the Mother Earth’s Skin (Maaäidin ihon alla), joka koostui kolmikanavaisesta videoinstallaatiosta Wounded Ground II (Haavoittunut maa). Vardarman on luonut teoksen valokuvamontaasit avaruudesta käsin otetuista kuvista, joiden kohteena on kaksikymmentäkaksi ympäristökonfliktialueella sijaitsevaa avolouhosta yhdessätoista eri maassa. Kuvissa näkyy myös kemiallisten jätteiden varastointipaikkoja sekä tekojärviä, joissa säilytetään myrkyllisiä nestemäisiä kemikaaleja. Vardarman on luonut kuvat pohjaten pitkäaikaiseen satelliittivalokuvien tutkimukseen sekä kaivostoiminnan aiheuttamista konflikteista kerättyyn tietoon, lähteinään mm. EJAtlas (ejatlas.org) ja EJOLT (www.ejolt.org).

Sencer Vardarman, Under the Mother Earth’s Skin. Kuva: Ville Mäkilä, Turun museokeskus.

Jättimäiset, koko seinän peittävät projisoinnit olivat hämmentävän kauniita, mutta samalla tajusin mitä ne esittivät ja ymmärsin niiden kauheuden. Sen, että taide on kantaaottavaa ja kiinnittää huomiomme epäkohtiin, ei tarvitse siis tarkoittaa sitä, etteikö se voisi olla omalla, julmalla tavallaan myös kaunista.

Vardarmanin näyttelyn piti alun perin olla avoinna vain huhtikuulle asti. Mutta koska museo jouduttiin sulkemaan maaliskuun puolessavälissä, kun näyttely oli ollut avoinna vasta pari viikkoa, päädyimme ensin viemään sen nähtäville museon edustalla olevaan videotauluun ja sitten interverkkoon. Kun saimme WAMin jälleen avatuksi, näyttely oli vielä avoinna elokuulle saakka.

Mutta sitten kaikkia seuraavia näyttelyitä piti siirtää.

Näyttelykalenterin resetointi

Vardarmanin näyttelyn jälkeen huhtikuussa olisi pitänyt tulla Ulrike Mohrin näyttely C6 (Carbon). Koska emme voineet avata museota ennen kesäkuun 2020 alkua, Mohrin näyttely siirrettiin suosiolla marraskuulle, ajatuksella, että meillä olisi silloin paremmat mahdollisuudet saada taiteilija maahan ja näyttelyä ei ehkä jouduttaisi sulkemaan (turha toivo!). Kun siis Under the Mother Earth’s Skin päättyi elokuussa, vuoroon hyppäsikin Elina Vainion näyttely Reset.

Elina Vainio, Reset. Kuva: Ville Mäkilä, Turun museokeskus

Vainion Reset oli hiekasta koostuva installaatio. WAMx:n keskilattiaa peitti ohut, tasainen hiekkamatto, jossa oli outoja nauhamaisia kohoumia. Nämä kohoumat muistuttivat jonkinlaisia kalligrafiakirjaimia tai ehkä jonkun matelevan eläimen sedimenttiin jättämiä fossiilijälkiä. Teos muistutti siitä, miten vähän me ymmärrämme ympäröivää maailmaamme. Nimi Reset (nollaus) viittasi uudelleen asettumiseen – aineen kiertoon ja muuntumiseen yhdestä toiseksi, eroosioon ja entropiaan. Meistä kaikista tulee lopulta pölyä ja hiekkaa, samalla tavoin kuin teoksen hiekka on ollut joskus kiviä, kallioita ja orgaanista ainetta, kasveja ja eläimiä.

Elina Vainion näyttelyn jälkeen tuli viimein vuoroon Ulrike Mohrin C6 (Carbon). Ulrike Mohrin teoksen materiaalina oli karbonoitu eli kuivatislattu puu. Teos koostui siis hiilestä – alkuaineesta, joka on meille kaikille maan päällä eläville keskeisin rakennuspalikka. Hiili on ollut keskeisessä osassa yhteiskuntamme kehityksessä, sillä hiili on muun muassa oleellista teräksen valmistuksessa. Hiili on myös ainut alkuaine, jolla on useita erilaisia muotoja: on tavallinen hiili, on hiilikuitu ja kovimpana tietenkin timantti.

Ulrike Mohr, C6 (Carbon). Kuva: Ville Mäkilä, Turun museokeskus

Seurasimme jännät housuissa koronatilannetta ja maahantulorajoituksien muuttumista kahden viikon välein

Näyttelyyn liittyi tietenkin jännitystekijä: Ulrike Mohr asuu ja työskentelee Berliinissä. Seurasimme jännät housuissa koronatilannetta ja maahantulorajoituksien muuttumista kahden viikon välein. Tavallisesti taideteosten tuonti ulkomailta Suomeen on logistisesti jonkin verran haastavampaa kuin taidekuljetus Suomen rajojen sisällä. Tällä kertaa mitään sellaisia ongelmia ei kuitenkaan ollut. Itseasiassa, teos oli paljon helpompi saada Suomeen kuin taiteilija. Erikoisjärjestelyin ja erikoisluvalla saimme taiteilijan, koronatestien jälkeen, paikalle.

Loppu hyvin kaikki hyvin… eikun…

Joulukuun alkupuolella WAM suljettiin jälleen koronatilanteen huonontuessa, ilman varmaa päivämäärää, jolloin voisimme jälleen avata näyttelyt yleisölle. Kun avaamisluvan saaminen venyi ja venyi ja museorakennuksen kattoremontti lähestyi ja lähestyi, päädyimme sulkemaan WAMx:n näyttelyn lopullisesti. Samalla myös suljettiin lopullisesti päätiloissa ollut Rosa Barban näyttely. Kaksi Saksasta tuotua upeaa näyttelyä, joita ei päässyt enää katsomaan. Koronatoimenpiteet iskivät todella pahasti. Onko näyttelyä, jota kukaan ei näe, olemassakaan?

Nyt maaliskuun alussa yritämme uudelleen. Tällä kerralla avaamme turkulaissyntyisen Elsa Salosen näyttelyn Buni Buana (Hidden World). Yllättäen, vaikka taiteilija on kotoisin Turusta, tämäkin näyttely tuodaan Berliinistä. Salonen on jo usean vuoden ajan asunut ja työskennellyt siellä. Teokset ja taiteilija saatiin kyllä Turkuun, ja saamme päästää yleisöäkin vähän kerrallaan, mutta miten jatkossa, se jää vielä nähtäväksi.

Toivottavasti tämä näyttely saa olla avoinna loppuun asti.

Näyttelykuraattori, tutkija Jonni Saloluoma WAMissa.

Tietoa kirjoittajasta

Jonni
Saloluoma
Tutkija, kuraattori
WAM, Turun museokeskus