Turun kaupungintutkimusohjelman uusin katsaus paljastaa, kuinka yksityinen ja julkinen tila koettiin 1700-luvulla.

Nykyajan ihmiselle kaupungin hahmottaminen yksityisenä ja julkisena tilana on miltei itsestäänselvyys. Vielä 1700-luvulla oli toisin, kertoo arkkitehti Panu Savolaisen tutkimuskatsauksessaan. Turun yliopiston Suomen historian oppiaineen tutkija havainnollistaa katsauksessaan yksityisen ja julkisen tilan nykyisten ja menneisyyden välisiä merkityseroja .

– Tarkoituksenani on tuoda esiin historian merkitystä nykyajassa, sitä miten nykyisyytemme rakentuu menneisyydessä luotujen ideoiden ja käsitteistöjen varaan, Savolainen sanoo.

Yksityisen käsite rinnastuu nykyään vahvasti asuntoon ja asumiseen. Asumisen privatisoitumista on pidetty etenkin 1800-luvun ilmiönä. Sanalla yksityinen (”privat”) ei vielä 1700-luvun ruotsin kielessä luonnehdittu yksilöllistä ja intiimiä omakohtaisuutta vaan se merkitsi lähinnä yksityistä omaisuutta. Käytännössä tämä tarkoitti, että turkulaisessa 1700-luvun asunnossa saattoi asua useampia talouksia yhtä aikaa. Lisäksi yksiä ja samoja tiloja käytettiin liukuvasti eri tarkoituksiin – esimerkiksi krouvit muuntuivat öiseen aikaan niiden pitäjien asunnoiksi.

Krouvit muuntuivat öiseen aikaan niiden pitäjien asunnoiksi.

Katuja, aukioita ja kaikkien saavutettavissa olevia rakennettuja ulkotiloja luonnehdittiin 1700-luvun Euroopassa käsitteellä yhteinen tai yleinen (ruots. ”allmän”). Näistä tiloista kaupunkilaisilla oli myös nykyistä suurempi yhteinen vastuu. Yhteisen kadun ja yksityisen tonttimaan suhde oli liukuva, sillä talojen portit olivat avoinna, ja esimerkiksi käsityöläiset pitivät verstasta kotonaan. Öisillä kaduilla kaupunkilaisten liikkumavapautta rajoitti säännös käsilyhdyn kantamispakosta.