Kuukauden esine: Valoa pimeyteen

Lyhdyttä liikkuvien voitiin kirjaimellisesti katsoa olevan hämärähommissa

Suomessa on pimeää usein päivälläkin. Sateinen ja harmaa sää pitävät huolen siitä, että edes päivänvalo ei aina valaise. Yön laskeutuessa valo kaikkoaa ja pimeys valtaa ympäristön. Lisävalon merkitys onkin näillä leveysasteilla ollut suuri.

Entisaikaan työtä tehtiin vuorokausirytmin mukaan, ulkona päivänvalossa tehtii töitä niin pitkään kuin nähtiin. Sisätilojen valonlähteitä olivat muun muassa tulisijat liekkeineen, päreet eli männystä kiskotut ohuet puusuikaleet, kynttilät ja 1800-luvun jälkipuoliskolta lähtien öljylamput.

Kansanomaisena valaisimena hyödynnettiin myös naurislamppuja eli ontoksi koverrettuja nauriita, joiden sisälle laitettiin vaikka hamppuöljyä ja sydämeksi pellavainen punos. Luonnollisesti päivänvalo hyödynnettiin kaikin tavoin ja sen tehoa voitiin lisätä vaaleilla tapeteilla.

Erilaiset lyhdyt olivat myös hyviä valonlähteitä. Niitä valmistettiin monista materiaaleista, kuten läkkipellistä, josta tehdyn lyhdyn saattoi hankkia läkkisepältä. Jotkin lyhdyt olivat puurunkoisia ja monissa oli lasiset seinät, jotta valon teho saatiin maksimoitua. Lyhdyn sisälle asetettiin kynttilä tai esimerkiksi kitupiikki eli yksinkertainen öljylamppu. Lyhtyjä on voitu kantaa niiden päällä olevasta kahvasta tai toisissa lyhtymalleissa pidemmän varren avulla.

Käsilyhdylle oli pimeään aikaan käyttöä niin omassa pihapiirissä kuin kaupungin kaduilla, sillä yöllisessä kaupungissa liikuttiin varsin usein. Maistraatti vaati käsilyhdyn käyttöä, mikäli kaduilla aikoi kulkea illan pimennettyä. Lyhdyttä liikkuvien voitiin kirjaimellisesti katsoa olevan hämärähommissa. Kaikki eivät silti määräystä noudattaneet.

Höökarin käsilyhty. Kuva: Susanna Lahtinen, TMK.

Ensimmäiset katulyhdyt sytytettiin Turussa vuonna 1805. Alkuvaiheessa katulyhtyjen valo oli himmeä, sillä niissä oli hamppu- tai pellavaöljyllä palava sydän tai talikynttilä. Himmeäkin valo oli tärkeä uudistus ja valon merkitys ennen kaikkea symbolinen. Katulyhtyjen sytyttäminen sekä valvonta oli aluksi yksityisten talonomistajien velvollisuus ja niiden ylläpito oli porrastettu talojen varallisuuden mukaan. Toisinaan talonomistajat laiminlöivät valaisuvelvollisuutensa ja kaduilla joutui hämärän laskeuduttua kompuroimaan pimeässä. Tällöin jotkut muistelivat lämmöllä aikaa, jolloin kannettiin mukana käsilyhtyä. Oman lyhdyn valossa näki paremmin kulkea yöllisen kaupungin kaduilla ja kujilla.

Katulyhty Luostarinmäen kujalla. Kuva: Susanna Lahtinen, TMK.

Vuonna 1885 on Turussa ollut ilmeisesti noin 200–300 katulyhtyä. Turku vuonna 1805 oli yksi pohjoisimmista valaistuista kaupungeista. Turun lyhdyt olivat kuitenkin vanhanaikaisia, paikallisten lasimestarien valmistamia kynttilöin ja öljylampuin varustettuja lyhtyjä, kun vastaavasti samaan aikaan Pariisissa testattiin jo kaasuvalaistusta.

Peltilampetti. Kuva: Martti Puhakka, TMK.

Valonlähteiden ulkonäköön myös panostettiin. Pärepihti, johon päre laitettiin, saatettiin veistää koristeelliseksi. Samoin läkkipeltinen lampetti voitiin koristella eri tavoin. Peililasia voitiin hyödyntää valotehon lisäämisessä ja peili muutenkin on epäilemättä antanut ylellisen leiman esineelle. Arkisten, pimeyttä torjumaan tarkoitettujen esineiden kauneudelle on siis osattu antaa esteettinen merkitys. Ja onhan valo itsessään kaunis, pimeyttä vasten heijastuessaan.

Nykyään puhutaan valosaasteesta ja kritisoidaan loisteputkivalojen armotonta kirkkautta. Mutta toisaalta kukapa ei ihailisi tunnelmallisia valontuojia, ripustaisi jouluvaloja kotia sisustamaan ja nauttisi kynttilän liekin lämpimän lepattavasta valosta. Tai ottaisi kuvia katulyhdyistä, jotka tuovat olemuksellaan menneen ajan tunnelmaa kaupunkimiljööseen ja tuikkivat lempeää valoaan hämärtyvässä illassa.

Tietoa kirjoittajasta

Susanna
Lahtinen
Amanuenssi
Turun museokeskus