Tutkimus: Liedon kirkon keskiaikaisten veistosten tie museoon, osa 1: Aika ennen museota

Keskiaikaiset puuveistokset ovat paitsi Turun kaupungin taidekokoelman vanhimpia esineitä, myös museon varhaisimpia kokoelmahankintoja, jotka ovat alusta saakka nauttineet arvostusta Turun linnan näyttelyissä.
Turun linnan Sturenkirkko. Kuva: Ninna Pulli/ TMK.

Turun museokeskuksen kokoelmiin kuuluu tällä hetkellä yhteensä 54 keskiaikaista puuveistosta, joista 22 on peräisin Liedon kirkosta. Veistoksista 15 on esillä Turun linnan Nunnakappelissa ja Sturenkirkossa, kolme on lainassa Liedon kirkossa, ja neljä sijaitsee Turun museokeskuksen kokoelmatiloissa. Kuvat kaikista Liedon kirkosta peräisin olevista keskiaikaisista puuveistoksesta löytyvät Finna-verkkopalvelusta.  Lisäksi Liedon kirkossa on edelleen ainakin yksi Neitsyt Maria-veistos sekä pieni krusifiksi, jotka eivät kuulu Turun museokeskuksen kokoelmiin.

Tässä kaksiosaisessa blogikirjoituksessa tarkastellaan puuveistosten esilläpitoa ennen ja jälkeen niiden siirtymistä museolle sekä jäljitetään niiden taipaletta osaksi Turun kaupungin historialliseen museon eli nykyisen Turun museokeskuksen kokoelmia. Ensimmäinen osa keskittyy veistosten aikaan Liedon kirkossa, ja toinen osa kertoo niiden hankinnasta museolle. Keskiaikaiset puuveistokset ovat paitsi Turun kaupungin taidekokoelman vanhimpia esineitä, myös museon varhaisimpia kokoelmahankintoja, jotka ovat alusta saakka nauttineet arvostusta Turun linnan näyttelyissä.  

Turun linnan nunnakappeli. Kuva: Ninna Pulli/ TMK.

Hälinän ja hiljaiselon veteraanit

Turun linnassa, samoin kuin muissa Turun museokeskuksen museoissa, oli koronakriisin aikaan muutaman kuukauden ajan varsin hiljaista. Henkilökunta valvoi tiloja, kävijöille näkymätön suunnittelu- ja tutkimustyö jatkui, näyttelyitä purettiin ja rakennettiin, ja alueita kunnostettiin museoiden uudelleenavaamista varten. Vierailijat kuitenkin loistivat poissaolollaan museoiden ollessa suljettuina.

Turun linnan Sturenkirkko. Kuva: Ninna Pulli/ TMK.

Hiljaista oli myös linnan Nunnakappelissa ja Sturenkirkossa, missä Turun kaupungin taidekokoelmaan kuuluvia keskiaikaisia puuveistoksia oli päässyt viime vuonna ihailemaan peräti 144 063 kävijää. Jollei tiloja olisi edelleen pidetty siisteinä, olisi voinut sanoa, että pöly laskeutui museoihin. Mikäli nämä 500-700-vuotiaat pyhimyskuvat, elottomat objektit, kykenisivät jollain ihmeen kaupalla puhumaan, ne saattaisivat todeta, ettei niiden olemassaolon mittakaavassa pari kuukautta yleisötöntä hiljaisuutta tuntunut vielä missään, ja että tämäkin kulkutauti menee kyllä ohi. Ne ovat kuitenkin jo nähneet esimerkiksi useamman ruttoepidemian.

Liedon kirkosta peräisin olevalla, Nunnakappelissa sijaitsevalla, paiseiden riivaamalla Jobilla on ollut Pyhän Annan vieressä nyt kosolti aikaa pohtia kaikessa rauhassa kohtaamiaan vaikeuksia. Job oli Vanhan Testamentin mukaan varakas ja nuhteeton mies, jota paholainen koetteli muun muassa paiseilla, mutta tämä ei lukuisista vastoinkäymisistään huolimatta suostunut kiroamaan Jumalaa. Kuva: Ninna Pulli / TMK.

Vaikka reformaation myötä nämä alun perin katolisen uskonharjoittamisen tueksi tarkoitetut veistokset ovat saattaneet viettää hyvin pitkiä aikoja hiljaisuudessa kirkkojen varastoissa, keskiajan kirkossa ne ovat saaneet todennäköisesti seistä myös suoranaisen hälyn keskellä. Kirkkotilassa ei aina vallinnut edes jumalanpalveluksen aikana samanlaista, lähes käsinkosketeltavaa hiljaisuutta kuin nykyään, kun vierailija astuu Turun tuomiokirkkoon. Kaikessa pyhyydessään kirkko oli sosiaalinen kohtaamispaikka. Vielä 1500-luvun lopulla Turun tuomiokirkossa seurakunta saattoi vaellella kirkossa jutustellen ja kiinnittää huomionsa itse kirkonmenoihin vasta pyhitettyjen ehtoollisainesten kohottamisen aikana. (Riitta Laitinen: ”Kirkkotilan hidas reformaatio: Materiaaliset ja opilliset muutokset Turun tuomiokirkossa”, Pohjoinen reformaatio. TUCEMEMS & THY, 2016.) Katolisessa perinteessä pyhimysveistoksia on lisäksi kannettu mukana juhlapäivien kulkueissa.

Katolisena aikana myös Ruotsin Itämaassa käännyttiin näiden pyhimysveistosten puoleen arjen murheissa ja toiveissa. Veistoksia ei palvottu, mutta niiden kautta seurakuntalainen saattoi vedota kuvattuun pyhimykseen. Esimerkiksi Pyhästä Annasta oli hyötyä odottaville äideille, ja Pyhä Olavi suojeli sotilaita. Erityisen pyhiä artefakteja, kuten pyhimyksen ruumiin osia tai tämän marttyyrikuolemaan liittyneiden esineiden palasia sijoitettiin relikvaarioiden eli pyhäinjäännöslippaiden lisäksi näyttävästi koristeltujen pyhimysveistosten sisään. Myös nämä Turun linnan pyhimysveistokset olivat aikoinaan värikkäästi maalattuja, mutta ajan saatossa värit ovat pääasiassa kuluneet pois. Monista näihin päiviin asti säilyneistä puuveistoksista puuttuu jo sen verran osia, että on vaikea sanoa, onko jokin onkalo sisällyttänyt aikoinaan pyhäinjäännöstä. Voi myös olla haasteellista tunnistaa, mikä pyhimys veistoksessa on kuvattuna, sillä näiden attribuutit, tunnusmerkit, ovat jo irronneet. Pyhimykset olivat keskiajalla tunnistettavissa myös lukutaidottomille näistä samoista tunnuksista missä päin katolista maailmaa tahansa. Katolisten tai muiden ikonografiaan perehtyneiden museokävijöiden ei tarvitse välttämättä nykyäänkään lukea tekstikylttejä Turun linnan Sturenkirkossa ja Nunnakappelissa tunnistaakseen veistoksissa kuvatut pyhimykset.
 

Pyhä Barbara - Saint Barbara by Turku Museum Centre - Turun museokeskus on Sketchfab
Tästä kuvasta voit käännellä 3D-mallinnoksena museon kokoelmatiloissa olevaa, Pyhää Barbaraa esittävää myöhäiskeskiaikaista puuveistosta. Mallinnoksessa on myös ääntä. Mallinnos ja editointi: Ville Mäkilä/ TMK.

Pyhimyskuvia ei kohdannut reformaation myötä Suomessa totaalinen ikonoklastinen hävitys, eikä veistosten esilläpito kirkoissa päättynyt kuin seinään 1500-luvulla. Pyhimysten rukoilemisesta piti luopua ja kuvainpalvonta kiellettiin, mutta jossain määrin katolisen ajan sivualttareita ja mahdollisesti myös pyhimysveistoksia jätettiin jopa esille kirkoissa. Niitä ei välttämättä enää kuitenkaan koristeltu arvoesinein, kuten koruin ja kankain, eikä niiden yhteyteen sytytetty kynttilöitä. Veistoksia koristaneita arvoesineitä, esimerkiksi Neitsyt Maria-veistosten kultaisia kruunuja nimittäin irrotettiin ja lähetettiin kirkon omaisuutta perineelle kruunulle. Elina Räsänen on tarkastellut uskonvaihdoksen seurauksia pyhimyskuvien ja -veistosten käsittelylle Suomessa. Veistoksia ohjeistettiin poistettavan, mutta niiden tuhoamiseen ei kannustettu. Räsänen mainitsee, että vielä vuonna 1593 Uppsalassa vaadittiin sivualttareiden poistoa ja niillä olleiden kuvien polttamista, mutta muutoin kirjallisia lähteitä ei juuri löydy pyhimyskuvien reformaationjälkeisistä poistoista Ruotsi-Suomen kirkoista. Kuten tehtiin jo katolisena aikana, myös reformaation jälkeen veistoksia muokattiin uusiokäyttöä varten esimerkiksi saarnatuoliin kiinnitettäviksi tai muuten luterilaiseen oppiin sopivimmiksi. (Elina Räsänen: ”Ikonoklasmi Suomessa: Keskiajan puuveistosten muodonmuutokset”, Pohjoinen reformaatio (TUCEMEMS & THY, 2016).

Vasta puhdasoppisuutta korostaneella 1600-luvulla kirkkotila alkoi kokea enemmän muutoksia. Muutokset kirkkotilassa ja jumalanpalveluksissa tapahtuivat Suomessa kuitenkin varsin hitaasti. Riitta Laitinen kertoo aiemmin mainitussa artikkelissaan, kuinka Turun piispa Isaacus Rothovius oli vielä vuonna 1628 hiippakuntaohjeissa kirjoittanut valloillaan olevista katolisista käytännöistä, kuten sivualttareiden käytöstä ja rituaaleista tuomiokirkossa. Lisäksi tiedetään Petrus Gylleniuksen päiväkirjamerkinnän perusteella, että vuonna 1649 Turun tuomiokirkon alttarilla oli ”munkkien rakentamia --- veistoksia monine kuvineen”. Pääalttareilla pidettiin ja pidetään edelleen alttarimaalauksia. Samoin krusifikseja jätettiin esille ja saarnatuoleihin asetettiin 1600-luvullakin veistoksia, kuten Kristuksen, apostolien tai evankelistojen kuvia havainnollistamaan kirkon oppeja ja kiinnittämään seurakuntalaisten huomion.

Tässä British Museumin kokoelmiin kuuluvassa Frans Hogenbergin kuparipiirroksessa vuodelta 1588 kuvataan Zürichissa tapahtunutta mellakkaa elokuussa 1566. Kuvainraastajat kiskovat pyhimyskuvia alas. Kuva: Web Gallery of Art.

Ei voida olla varmoja siitä, minne veistoksia on tarkalleen sijoitettu Liedon kirkossa keskiajalla, tai kuinka ne ovat kirkkoon päätyneet. Nykytiedon valossa Liedon kivikirkko on todennäköisesti rakennettu aikaisintaan 1470-80-luvuilla eli varsin lähellä myöhäiskeskiajan loppua. Liedon kirkkopitäjä perustettiin Markus Hiekkasen mukaan melko varmasti 1200-luvun alussa, ja aikaisempi, puusta valmistettu kirkko on todennäköisesti sijainnut nykyisen kivikirkon paikalla. Nykyisen kivikirkon perustuksissa käytetyn, saveen upotetun hirren kaatoaika on puulustonäytteen ajoituksen perusteella 1457-1473. (Markus Hiekkanen: Suomen keskiajan kivikirkot. SKS, 2007) Alttareiden lukumäärästä ja sijoittelusta Liedon kirkossa ei ole tietoa, joskin yhden alttarin mahdolliset perustukset on korjausten yhteydessä löydetty.

Kiinnostus veistoksiin virisi jälleen 1800-luvun lopulla

Liedon veistosten reformaationjälkeistä, museoaikaa edeltävää esilläpitoa ja arvostusta voidaan yrittää tulkita jonkin verran kirkon inventaareista ja muista aikalaislähteistä. Ainoastaan se, että veistokset esiintyvät inventaareissa, ei kuitenkaan ole tae sille, että ne olisivat olleet seurakuntalaisten nähtävillä. Kirkkoherran sijainen Johan Hidbäck ei mainitse pyhimyskuvia vuonna 1749 tuomiokapitulille laatimassaan, nykyään Kansallisarkistossa säilytettävässä kertomuksessa Liedon kirkon historiallisista nähtävyyksistä, mutta selityksiä tälle voi toki olla useita. Hidbäck ei ole välttämättä tiennyt veistosten sijaintia, niitä ei pidetty tuolloin esillä kirkkosalissa vaan säilytettiin muualla, tai niitä ei muutoin nähty oleellisiksi mainittaviksi kertomuksessa. Varmempaa ja tarkempaa tietoa veistosten sijainnista löytyy vasta 1800-luvun lopulta: Suomen muinaismuistoyhdistyksen taidehistoriallisen retkikunnan päiväkirjan perusteella suurin osa Turun museokeskuksen kokoelmiin kuuluvista veistoksista on sijainnut vuonna 1885 kirkon tapulissa väli- tai keskiullakolla (”hopfösta i klockstapelns mellanvind”). Päiväkirjaan on listattuna kuitenkin vain kaksi kolmesta krusifiksista, pienempi ja suurempi, joilta molemmilta puuttuu risti, eli yksi saattoi sijaita muualla kirkossa retkikunnan siellä käydessä.

Liedon kirkon esillä pitämättömät veistokset ovat voineet päätyä tapuliin aikaisintaan sen rakennusvuonna 1766. Osa veistoksista, ainakin krusifiksit ja apostolinkuvia sisältävä alttarikaappi, ovat saattaneet pysyä esillä kirkossa pitkäänkin reformaation jälleen. Nehän eivät olleet protestanttisen uskonkäsityksen mukaan olleet erityisen ongelmallisia, mikä selittäisi senkin, miksi Kansallisarkistossa säilytettävissä Liedon seurakunnan irtaimistoluettelossa vuosilta 1786-1896 mainitaan inventaareissa krusifikseja ja puinen alttaritaulu, mutta muista todennäköisistä keskiaikaisista veistoksista ei vaikuta juuri löytyvän mainintoja. Kirkon arkistossa on lisäksi kalustoluetteloita 1600-luvun toiselta puoliskolta, jotka saattavat valottaa veistosten silloista sijoittelua, mutta näitä luetteloita ei ole tässä selvityksessä käyty läpi.

Vuoden 1786 inventaarissa mainitaan ”Träsaker”-osiossa eli puuesineissä kaksi krusifiksia, suuri ja pienempi:

5. 1. Stort Crucifi
6. 1. mindre Dito.

Tämä maininta kolmesta krusifiksista löytyy Liedon seurakunnan vuoden 1825 inventaarista ”Trädsaker”-osion eli puuesineiden alta, suuri ja kaksi pientä:

7. Ett stort Crucifix
8. Ett mindre Ditto _: Ett ditto ditto.

Axel Nordman ja Nils Cleve mainitsevat Suomen kirkot -kirjasarjassaan (1964), että krusifiksi (TMM4731) olisi riippunut vielä 1779 ”keskellä kirkkoa”, ja alttarikaappi (TMM4813) olisi poistettu alttarista vuonna 1827. Myös vuosina 1751-54 he mainitsevat alttarikaapin olleen poissa paikoiltaan. Nämä tiedot saattavat pohjautua aiemmin mainittuihin kirkon arkistossa säilytettäviin dokumentteihin, ellei sitten ainakin alttarikaapin poistotieto ole peräisin kirkon inventaareista vuosilta 1825 ja 1836. Vuonna 1825 nimittäin mainitaan puuesineiden osiossa ”alttaritaulu”, joka on karkeaa kuvanveistoa, mutta sen kerrotaan esittävän ehtoollista, mitä Liedon kirkosta peräisin oleva, vain 10 hahmoa sisältävä alttarikaappi TMM4813 ei suoranaisesti esitä. On erikoista, että kirkonmiehet ovat kuvanneet kuva-aihetta ehtoolliseksi, mutta kyseessä voi olla sama teos:

4. En gammal Altar tafla, af plumpt Bildhuggeri i träd föreställande natt verden.

Vuoden 1836 inventaarissa ”vanhaksi ja rapistuneeksi” (”gammal och förfallna”) kuvailtu puinen alttaritaulu mainitaan tulleen korvatuksi uudella, ehtoollista esittävällä alttaritaululla vuonna 1827. Tosin tällä kertaa apostoleja esittäväksi kuvailtu, karkeasti veistetty alttaritaulu mainitaan tuon saman vuoden eli 1836 inventaarissa ”Kirkon koristuksissa”, eli jossain päin kirkkoa museon kokoelmiin nykyään kuuluva alttarikaappi on saattanut joka tapauksessa olla esillä siirron jälkeenkin:

16. En gammal Alter Tafla af plumpt Bildhuggeri i träd, föreställande Apostlerna.

Vuoden 1836 inventaarin tapaan myös vuoden 1847 Liedon seurakunnan inventaarissa krusifiksit ovat ”Kyrko prydnader” -osiossa eli kirkon koristuksissa, aivan kuten alttarikaappikin. ”Puuesineiksi” tai ”koristuksiksi” kutsuminen kertoo konkreettisesti siitä, mikä tehtävä veistoksilla nähtiin 1800-luvulla olevan kirkossa, ja kuinka kaukana se oli jo keskiaikaisesta pyhien merkitysten välittämisen funktiostaan. Vaikka ainakin krusifikseja ja alttarikaappia on arvostettu sen verran, että niitä on saatettu pitää esillä ainakin vielä 1800-luvun ensimmäisellä puoliskolla, tämän esinelistauksen yhteyteen muun muassa näiden krusifiksien kohdalle on jossain vaiheessa merkitty jälkeenpäin sana ”afföres” eli ”poistetaan”. Samassa inventaarissa on kirjattuna usean muun esineen kohdalle myös suomeksi huomioita, kuten ”kulunut”, ”myydään”, ”myydään tarpeettomina”, ja ”muinaismuistoyhdistykselle annettu”:

 

Suomen muinaismuistoyhdistys oli perustettu vuonna 1870 muinaismuistojen suojelua ja tutkimusta varten, ja se teki tutkimusretkiä pitkin Suomea tarkoituksenaan kartoittaa maan taidehistoriallisia kohteita. Näitä retkikunnista voi lukea lisää esimerkiksi tästä Leena Valkeapään kirjoittamasta artikkelista. 1800-luvun lopun Suomessa, samaten kuin muissakin Euroopan maissa, elettiin kansallisromanttista aikakautta. Kiinnostuksella suomalaiseen kansanperinteeseen ja suomen kieleen oli jo pitemmät juuret, mutta varsinainen kansallinen herääminen on autonomian ajan perintöä. Kansallisia erityispiirteitä ja kansakunnan menneisyyttä – myös keskiaikaa – tarkasteltiin niin historiantutkimuksessa kuin taiteissa. 

Vaikka keskiaikaiset kirkot ja niiden puuveistokset saivat paljon huomiota osakseen taidehistoriallisen retkikunnan tutkimuksissa, erityisen vaikuttuneelta retkikunnan johtaja Emil Nervander ei kuulostanut Liedon kirkon veistoksista Huvudstadsbladetissa 15.09.1885 julkaistussa matkakirjeessään. Hän tosin ihmetteli veistosten suurta lukumäärää. Muutaman pyhimysveistoksen hän nosti huomionarvoisemmiksi ja kannatti veistosten ottamista julkisiin kokoelmiin:

Ruotsinkielinen, veistoksia koskeva ote vapaasti suomennettuna: ”Liedon kirkko, joka on pyhitetty Pyhälle Pietarille, on katolisena aikanamme omistanut varsin runsaasti puusta veistettyjä pyhimyskuvia, niin että on vaikea ymmärtää, missä nämä kaikki ovat voineet olla järjestettynä tässä verrattain pienessä kirkossa, joka on vain 77 jalan pituinen. Täällä kohtasimme ainoan suuremman alttarikaapin, johon tämän tutkimusretken aikana törmäsimme. Se ei kuitenkaan ole suuresti kiinnostava, koska siinä on vain apostoleja. Erilaisten yksittäisten pyhimyskuvien seassa, 23 lukumäärältään, on joitain huomionarvoisempia ja ansaisisivat tulla otetuiksi julkisiin kokoelmiin.”

Varsinaisessa retkipäiväkirjassa Nervander kuvailee 23 veistoksen ja alttarikaapin listauksen lopussa pyhimyskuvia ”varsin merkillisiksi” tai ”varsin huomionarvoisiksi”: ”Förutom dessa, i allmänhet ganska märkliga bilder, (för våra samlingar delvis väl behöfriga) finnes här ett artistiskt hänseende endast medelmåttigt helgonskåp med tio figurer ---.” Vaikka Nervander oli kiinnostunut ainakin joistain veistoksista ja näki ne osittain muinaismuistoyhdistyksen kokoelmiin sopiviksi, ilmeisesti kaikki veistokset jäivät vielä kirkkoon. Listauksen ensimmäisestä seitsemästä veistoksesta on päiväkirjamerkintöjen perusteella tehty myös piirustukset, nimittäin Pyhästä Sebastianista, Pyhästä Sigfridistä, Jobista, Pyhästä Olavista, Neitsyt Mariasta ja lapsesta, apostolifiguurista, Pyhästä Birgitasta (?), ja Pyhästä Mikaelista. Mikäli nämä piirustukset ovat säilyneet, ne ovat todennäköisesti nykyään Museoviraston kokoelmissa. Loput retkikunnan listauksen veistokset on varustettu laajemmin kuvailutiedoin, eikä niistä ole tehty piirroksia.

Keskiaikaisia veistoksia on Suomessa aikaisemmin tarkasteltu lähinnä tyylihistorialliseen tutkimukseen nojaten. Katri Vuola on kuitenkin lähestynyt erästä veistosryhmää, ns. Liedon mestarille attribuoituja veistoksia, ikonografisen tutkimuksen lisäksi valmistusteknisestä näkökulmasta. Pro gradu -tutkielmassaan hän dokumentoi ja tutki Liedon mestarille attribuoitujen veistosten fyysisiä ominaisuuksia sekä vaiheita. Myöhemmässä tutkimustyössään hän on kyseenalaistanut yksittäisen ”Liedon mestarin” olemassaolon henkilönä, mistä kannattaa lukea lisää tämän linkin takaa tai katsoa hänen suomenkielinen, Kansallismuseossa taltioitu esityksensä aiheesta. Ensimmäisen kerran ”Liedon mestarin” mainitsi puuveistosten tyyliä ja toteutusta analysoinut arkeologi Nordman 1930-luvulla, mutta tuolloinkaan mestaria ei pidetty syntyperäisenä lietolaisena. Nordman oli nimittäin yhdistänyt ”Liedon mestarin” gotlantilaisen taiteen vaikutuspiiriin, ja liittänyt tyylin perusteella tämän tuotantoon veistoksia eri kirkoista, päätellen siten mestarin ainakin asuneen Suomessa, vaikkei tämä välttämättä ollut syntyperäinen suomalainen. Hiljattain Vuolalta valmistui veistosten alkuperää valottava puulajitutkimus, jonka perusteella Turun hiippakunnan 1300-luvulta peräisin olevien näiden veistosten puulajina ei ole tammen lisäksi käytetty kotoperäisyyden takeeksi aiemmin arveltua koivua, vaan etenkin leppää. 

”Liedon mestarille” attribuoidut veistokset vasemmalta oikealle, n. 1320-30-luku: Madonna (TMM4826), Pyhä Pietari (TMM4821), Pyhä Paavali (TMM4820). Etenkin vaatteiden laskoksista voi erottaa vielä maalijäänteitä. Veistoksista huomaa, että ne ovat koostuneet useammasta palasta: kädet ovat olleet kiinnitettyinä puutapeilla. Kuvat: TMK.
 

Romanttinen, poikkeuksellisen taidokkaiden yksilöiden saavutuksia korostava mestarimyytti on tukenut paitsi Suomen taiteen historian rakentumista ja korostanut sen erityisyyttä, myös liittänyt sen osaksi laajempaa eurooppalaista kontekstia. Mainittakoon, ettei näiden ”Liedon mestarin” puuveistosten valmistumisaikanakaan vielä tehty eroa käsityöläisten ja taiteilijoiden välillä edes länsimaisen taiteen historian kannalta tärkeässä Firenzessä, vaan sielläkin yksittäisten taiteilijanerojen korostaminen oli vasta 1500-luvun ilmiö. Lisäksi yhden teoksen eri osia tai vaiheita kuten veistoa tai maalausta on saattanut olla työstämässä useampi käsipari, eikä teoksen attribuointi yhdelle henkilölle ole sitenkään ongelmatonta. Kuten Vuola mainitsee Liedon mestaria käsittelevässä artikkelissaan, vielä vuonna 1971 Turun kaupungin historiallisen museon amanuenssi C.J. Gardberg puhui Liedon mestarista kirjassaan ”Turun kaupungin historia”, vaikkei hänelläkään ollut yksittäisen henkilön olemassaolosta tarkempia tietoja. Koska emme vieläkään voi liittää veistoksia kehenkään tiettyyn henkilöön, ”Liedon mestari” -nimityksen oikea paikka myös museon kokoelmanhallintajärjestelmässä lienee ”aikaisempien attribuointien” kategoria.

”Liedon mestarin koulukunnalle” attribuoitu veistos, ajoitettu myös 1320-30-luvulle: Tuntematon apostoli (TMM4819), ja 1300-luvun jälkipuolelle ajoitettu krusifiksi (TMM4737). Kuvat: TMK.

On meidän onnemme, etteivät seurakunnat ole ajan saatossa aina tyystin rohjenneet luopua katolisen ajan pyhimysveistoksista. Niitä siirrettiin varastoihin, missä olosuhteet eivät ole toki ole olleet ihanteellisia, mutta parempi kohtalo sekin oli kuin polttopuiksi päätyminen. Veistoksia on säilynyt Suomessa yli 800, ja museoiden lisäksi niitä löytyy edelleen myös kirkoista. Valitettavasti kaikissa seurakunnissa säilytysolosuhteet eivät kuitenkaan ole nykyäänkään mairittelevat. Keskiaikaisia puuveistoksia tutkineet Elina Räsänen ja Katri Vuola mainitsevat nimittäin Turun Sanomien aliossaan 24.2.2020, kuinka ”[l]aajoilla kenttätyömatkoillamme olemme havainneet, että säilytysolosuhteet seurakunnissa vaihtelevat huomattavasti: pahimmillaan esineet ovat olleet alttiina homeelle, tuhohyönteisille tai jopa säilytystilassa pesiville linnuille.” 

Arkistolähteet:

Kansallisarkisto
Turun arkkihiippakunnan tuomiokapitulin arkisto: Kertomuksia kirkkojen historiallisista muistomerkeistä ym. (F IV:3)
Liedon seurakunnan Kalusto-, kirjasto-, arkisto- ym. luettelot 1786-1896 (II Be:1)

Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot:
Hufvudstadsbladet, 15.09.1885, nro 213A.

Museoviraston arkisto
Taidehistoriallisen retkikunnan retkipäiväkirja 1885 (Hj3)

Kirjallisuuslähteitä:

Heinonen, Mari, Räsänen, Marika (toim.): Pohjoinen reformaatio (Turku Centre for Medieval and Early Modern Studies & Turun Historiallinen Yhdistys, 2016)

Hiekkanen, Markus: Suomen keskiajan kivikirkot (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2007)

Nordman, C.A., & Cleve, Nils: Suomen kirkot - Finlands kyrkor: Turun arkkihiippakunta III osa (Turun tuomioro-vastikunta I, 1964)

Suomen Muinaismuistoyhdistyksen pöytäkirjat Finska Fornminnesföreningens protokoll II, 1876-1885 (Suomen muinaismuistoyhdistys, 1915)

Vuola, Katri: “Wood species and the question of origin: Reassessing the sculpture production in the diocese of Turku (Åbo) during the 14th century”, Baltic Journal of Art History, issue 18 (Autumn 2019) s. 75-104.

Vuola, Katri: Lundomästaren: Från anonymitet till en konstruerad identitet (Finskt Museum, 2016) 81–104.

Vuola, Katri: Seisovat ja istuvat figuurit ns. Liedon mestarin tuotannossa. Dokumentointi (Turun yliopiston taidehistorian oppiaineen pro gradu -tutkielma, 1997)

Tietoa kirjoittajasta

Ninna
Pulli
tutkija
Turun museokeskus
Asiasanat: