Tutkimus: Siveyttä ja soturikuntoa! — Katsaus lottien ja suojeluskuntalaisten urheilutoimintaan

Urheilu ja liikunta ovat yksi suosituimpia ja suositelluimpia vapaa-ajan harrasteita. Ihmiset urheilevat kuuluakseen ryhmään tai voittaakseen, ja liikkuvat koska se on terveellistä tai sillä voi saavuttaa kauneusihanteiden mukaisen vartalon. Vaikka liikunta ja urheilu ovat arkipäivää, liikunta mielletään silti menestyneiden ja itsestään huolta pitävien ihmisten ajanvietteeksi, kenties jopa menestymisen salaisuudeksi. Urheilu ja sen sisältämä yksilöllisyys sekä kilpailu ei kuitenkaan ole aina ollut tavoiteltavaa, saati hyväksyttävää, eikä liikuntaa harrastettu vain yksilön oman terveyden vaalimiseksi.

Liikkumattomuuden pelättiin rapauttavan koko yhteiskuntaa

Liikkumattomuus oli kansan vitsaus jo sata vuotta sitten. Ihmisten liikkumattomuudesta ei kuitenkaan oltu huolissaan yksilöiden terveyden kannalta, vaan liikkumattomuuden pelättiin rapauttavan koko yhteiskuntaa. Liikkumattomuuden arveltiin aiheuttavan mielenterveydellistä ja moraalista rappiota, joka ilmeni muun muassa kapakoissa hillumisena. Lisäksi sen pelättiin aiheuttavan maanpuolustuskunnon heikkenemistä ja jopa degeneraatiota eli perinnöllistä rappeutumista. Muun muassa urheiluvaikuttajat Ivar Wilskman ja suojeluskunnassakin toiminut Lauri Pihkala olivat huolissaan tästä ilmiöstä.

1900-luvun taitteessa Suomessa toimi monia liikunnan puolesta puhuvia järjestöjä kuten Suomen Valtakunnan Urheiluliitto ja Suomen Naisten Liikuntakasvatusliitto. Kansanliikkeet kuten Raittiuden ystävät pohtivat liikunnan olevan hyvä keino saada ihmiset viettämään aikaansa muutoinkin kuin kapakoissa.

Myös poliittiset järjestöt omaksuivat liikunnan osaksi toimintaansa. Suurimpia tällaisia järjestöjä olivat valkoista aatetta kannattanut Suojeluskunta (1918—1944) sekä sen sisarjärjestö Lotta Svärd (1920—1944). Järjestöjen harjoittamat liikuntamuodot eivät olleet vain hauskaa ajanvietettä tai keskinäistä kilvoittelua. Kuten kaikella muullakin Suojeluskunnan ja Lotta Svärdin harjoittamalla toiminnalla, myös liikunnalla pyrittiin kasvattamaan valkoisen aatteen mukaisia isänmaallisia kansalaisia sekä henkisesti että fyysisesti. Erilaisten liikuntamuotojen siveellisyyttä, kasvatuksellisuutta ja hyötyjä punnittiin tarkoin, ja sopivan liikunnan määritelmät olivat erilaiset miehille ja naisille. 

Voimistelijan siveys

Voimistelun ensisijainen tehtävä oli kasvattaa ihmisestä kurinalainen ja fyysisesti tasapainoinen

Sekä Suojeluskunnan että Lotta Svärdin ensisijainen liikuntamuoto oli voimistelu. Voimistelu ei ollut vielä tuolloin urheilun alalaji tai kilpailullinen suorite. Itse asiassa voimistelu ja urheilu nähtiin jopa vastakkaisina ilmiöinä. Voimistelun ensisijainen tehtävä oli kasvattaa ihmisestä kurinalainen ja fyysisesti tasapainoinen. Liikkeet keskittyvät koko kehon harjoittamiseen, jotta vartalon mittasuhteet eivät vääristyisi kuten urheilussa, jossa pyrittiin treenaamaan vain yhtä osa-aluetta.

Voimistelua harjoitettiin usein ryhmissä, eikä siihen liittynyt kilpailullisuutta. Tärkeintä olivat voimistelua ohjaavan johtajan käskyjen kuunteleminen ja totteleminen, mikä vaati nöyryyttä ja kuria. Voimistelu vahvisti myös ryhmähenkeä, mutta toisaalta häivytti yksilöä. Voimistelun henkiset antimet sekä tavoitteet olivat samat kummankin sukupuolen edustajille, mutta suojeluskuntalaisten ja lottien, miesten ja naisten, voimistelutavat pohjautuivat eri voimisteluideologioihin.

Lottien voimisteluperiaatteet pohjautuivat lingiläiseen suuntaukseen. Ruotsalaisen Pehr Henrik Lingin (1776—1839) kehittämän voimisteluideologian tausta-ajatuksena oli pysyä sotilaallisesti hyvässä kunnossa. Lingiläisyyden ydinajatus kumpusi aikansa lääketieteestä, ja täten voimistelussa tuli käyttää vain sellaisia liikkeitä, joiden vaikutus tunnetaan. Liikkeiden tarkoituksena oli kehon kokonaisvaltainen ja harmoninen kehitys. Toistojen tuli olla tarkkoja ja järjestelmällisiä. Lingiläinen voimistelufilosofia piti naista miestä heikompana sukupuolena ja siksi naisille soveltuivat paremmin pehmeät pyöreät liikkeet, kun taas miesten voimisteluliikkeet olivat teräviä ja sotilaallisia.

Suojeluskuntalaisia voimistelemassa Turun urheilujuhlissa vuonna 1928. Kuva: Turun Sanomat/TMK.

Suojeluskuntalaiset taas harjoittivat pääosin saksalaisperäistä voimistelua. Miesten harjoittaman voimistelun taustalla oli Viktori Heikelin (1847—1927) kehittämä voimisteluperinne, joka yhdisti saksalaista kilpavoimistelua englantilaisurheilun ”athletismiin”. Heikelin luoma voimistelusuuntaus oli vapaamuotoisempaa ja suopeampaa kilpailulle kuin lottien suosima lingiläisyys. Kuitenkin vuonna 1920 perustetun Suojeluskuntain yliesikunnan liikuntakasvatusosaston johtajan K. E. Levälahden (1882—1963) mielestä Heikelin luoma suuntaus oli edelleen liian hienosääntöistä suojeluskuntalaisille. Levälahti toikin suojeluskuntavoimisteluun Nils Bukhin (1880—1950) kehittämää perusvoimistelua, joka oli rytmikästä ja vauhdikasta. Liikkeiden painotuksena oli niiden tehokkuus, eikä niinkään estetiikka. Suojeluskuntalaisten voimisteluperinteet pohjautuivat kilpailullisempiin voimistelusuuntauksiin kuin lottien, ja ehkäpä juuri siksi Suojeluskunta omaksui urheilun osaksi järjestön toimintaa lottia aikaisemmin. 

Urheilijan kunto

Kilpailullinen englantilaistyyppinen urheilu piti sisällään kalastusta, metsästystä, pallopelejä sekä kilpaurheilua. Se oli alkujaan kehittynyt joutilaan yläluokan ajanvietteeksi, eikä Suomen enimmäkseen fyysistä työtä tekevä kansa aluksi kaivannut enempää rehkimistä vapaa-ajalleen. Lisäksi urheilussa ei nähty samanlaisia henkisesti kasvattavia ja sivistäviä ominaisuuksia kuin voimistelussa. Siinä missä voimistelu korosti ryhmän yhteneväisyyttä ja yhteistyötä, yksilösuoritukseen tähtäävä urheilu nähtiin jopa narsistisena, mikä voisi olla vahingollista yhteiskunnalle ja kansalle. 

Urheilu ei tukenut naisten tehtävää olla uusien kansalaisten synnyttäjä, isänmaallisten lasten kasvattaja ja moraalinen yhteiskunnan selkäranka

Myös urheilun fyysiset tavoitteet olivat päinvastaiset kuin voimistelussa. Voimistelussa tavoiteltiin vartalon symmetriaa kokonaisvaltaisilla harjoituksilla, mutta urheilussa ei kiinnitetty huomiota vartalon estetiikkaan vaan ainoastaan suorituskykyyn. Tällöin harjoittelu oli yksipuolista, ja sen pelättiin vääristävän kehon mittasuhteita. Etenkin naisten urheilua vastustettiin vedoten esteettisiin syihin ja pelättiin, että naiset muuttuisivat liian miesmäisiksi. Liiallisen ponnistelun ei uskottu soveltuvan naisille, saati heidän kohdulleen. Urheilu ei tukenut naisten tehtävää olla uusien kansalaisten synnyttäjä, isänmaallisten lasten kasvattaja ja moraalinen yhteiskunnan selkäranka. Miehet omaksuivatkin kilpaurheilun ennen naisia, mikä vain lisäsi harrastuksen maskuliinisuuden leimaa, eikä näin ollut naisille soveltuva ajanviete.

Suojeluskuntamiehetkin karsastivat aluksi urheilua. Useat suomalaiset miehet toki metsästivät ja kalastivat, mutta nämä ovat olleet olosuhteiden sanelemia arkeen kuuluvia toimintoja, eivätkä niinkään harrastuksia. Urheilun sisältämät pelit ja lajit eivät itsessään olleet paheksuttuja, vaan nimenomaan ”recoordien” eli palkintojen tavoittelu ja yksilön voittojen korostaminen.

”Recoordien" paheksunnasta huolimatta suojeluskuntalaiset järjestivät toisinaan kisoja ja jakoivat palkintoja. Kuvan pokaali on Lotta Svärd -järjestön lahjoittama ja se on myönnetty 20 kilometrin joukkuehiihdosta. Kuva: TMK.

Lopulta urheilu otettiin osaksi Suojeluskunnan toimintaa, mutta siitä pyrittiin poistamaan ei-toivottuja piirteitä, kuten liikaa kilpailullisuutta ja yksipuolista harjoittelua. Oli havaittu, että urheilutaustan omaavat miehet olivat myös hyviä sotilaita, niinpä urheilu päätettiin valjastaa kasvattamaan ”soturikuntoa”. Sitä paitsi urheilussa nähtiin yhtymäkohtia myös taistelutoimintaan esimerkiksi nyrkkeilyn ja painin muodossa, mutta myös juoksu- ja uintitaito tukivat soturikuntoa ja taistelukykyä.

Urheilun avulla aatteen pariin

Urheilu oli myös keino saada lisää jäseniä Suojeluskunnan riveihin, etenkin poikien ja nuorten miesten osalta, mutta toisaalta suojeluskuntalaisilta urheilijoita vaadittiin myös aatteellisuutta. Urheilutoiminnan uskottiin tekevän Suojeluskunnan muusta toiminnasta helpommin lähestyttävää. Toiveena oli, että urheilun takia Suojeluskuntien toimintaan liittyneet omaksuisivat vähitellen aatteen ja osallistuisivat myös muuhun toimintaan kuten maanpuolustusharjoituksiin.

Urheilu oli olennaista Suojeluskunnan ja Lotta Svärd -järjestön harjoittamassa poika- ja tyttötyössä. Pojat ja tytöt harrastivat sukupuolelleen sopivia urheilulajeja kuten suojeluskuntalaiset ja lotat, mutta hiihtäminen oli molemmille sukupuolille tärkeäksi katsottu taito. Poika- ja tyttötyö ei perustunut vain urheilulle, mutta se oli muiden harrasteiden ohessa tärkeä houkutin saada lapset, jopa punaisten lapset, valkoisen aatteen piiriin. Lapsiin ja nuoriin kohdistuneet kasvatusaatteet esimerkiksi urheilun avulla olivat tavoitteellisempia kuin aikuisten valistaminen. 

Suojeluskuntien poikatyö alkoi kehittyä jo 1920-luvulla ja sen eräs muoto oli niin sanottu ”oravakomppania”, johon kuului 13-16 -vuotiaita poikia, jotka olivat kiinnostuneet Suojeluskunnan toiminnasta. Kaikki suojeluskuntien järjestämät aktiviteetit, kuten pesäpalloharrastuksen tarjoaminen, eivät olleet osa ”oravakomppaniaa”, mutta ne olivat keino saada pojat kiinnostumaan myös suojeluskuntatoiminnasta. Lotta Svärd -järjestön tyttötyö alkoi taas kymmenen vuotta myöhemmin. Pikkulottatoiminta oli tarkoitettu noin 10-14 -vuotiaille tytöille, mutta he eivät yleensä osallistuneet varsinaiseen lottatoimintaan. Etenkin lotat pohtivat tyttötyön kasvattavaa vaikutusta, jolla saataisiin punaiset tytöt isänmaallisten aatteiden pariin. He kiinnittivät huomiota myös työläisten asuinalueella asuviin lapsiin, joissa heidän mielestään asui epämääräistä väkeä, ja kyseisten alueiden tytöt nähtiin alttiina paitsi poliittiselle myös siveelliselle kieroon kasvamiselle.

Punaisten tai muuten vain ei-valkoisen ideaalin mukaisissa olosuhteissa kasvavien lasten degeneraatiota tuli pyrkiä estämään esimerkiksi voimistelun ja urheilun avulla. Voimisteluhan tunnetusti kehitti paitsi ruumista myös moraalia, luonteenlujuutta ja ryhmähenkeä. Näissä harrasteryhmissä lapsille pyrittiin myös antamaan esimerkkiä oikeanlaisista ihanteista, joka oli pojille reipas ja ryhdikäs sotilas, kun taas tytöille pyrittiin tarjoamaan isänmaallista yhteiskunnallisen äitiyden ideaalia.

Lottien voimistelupuku oli vaatimaton, käytännöllinen ja ennen kaikkea siveellinen. Puku oli samanlainen sekä aikuisille lotille että pikkulotille. Kuva: TMK.

Siveellisyyden vaaliminen käsitettiin tuohon aikaan laajemmin eikä se koskenut vain seksuaalisuuteen liittyviä asioita, myös poikien siveellisyyteen kiinnitettiin huomiota. Epäsiveellisenä ja moraalittomana toimintana nähtiin muun muassa teattereissa käynti, uudenaikaiset tanssit, uhkapelit, juopottelu sekä tupakointi. Voimistelu ja urheilu olivat kasvattavampia vaihtoehtoja näille siveettömille harrasteille. Tosin lopulta myös suojeluskuntalaiset ja lotat lisäsivät tanssit iltamiensa ohjelmistoon, jälleen kerran houkutellakseen nuoria mukaan toimintaan.

Pesäpalloa, hiihtoa ja urheilumerkkejä

Suojeluskunnan urheiluvaikuttajana tunnettu Lauri Pihkala kehitti pesäpallon, jossa urheilun tuoksinassa pelaajat oppivat myös maanpuolustukselle oleellisia taitoja kuten nopeutta sekä vakautta ja tarkkuutta kuin tarkka-ampujalla. Fyysisten taitojen lisäksi pelin oli tarkoitus kasvattaa myös luonnetta ja urhoollisuutta. Pelin sanastokin loi sodan tuntua, kun etenijä voi ”haavoittua” ja vastapuoli pyrkii ”polttamaan” hänet.

Myös hiihto nousi tärkeäksi osaksi suojeluskuntien toimintaa, tai ainakin järjestön johto niin toivoi. Hiihtäminen ei ollut yleinen aikuisten liikkumistapa, eikä kaikilla ollut edes suksia. Hiihtämisharrastuksen edistämiseksi Suojeluskunta järjesti suksentekokursseja. Innokkaimmat hiihtäjät osallistuivat pari viikkoa kestävälle 200-350 kilometrin hiihtomarssille. Tavallisille hiihtäjille oli tarjolla hiihtomerkkejä, joita sai, kun suoritti määrätyn matkan tietyssä ajassa. Merkkien tarkoitus oli innostaa kansaa hiihtämään ilman paineita useiden päivien ponnistuksista tai kilpailuihin tarkoitetuista kentistä. Hiihtomerkin suorittamiseen kelpasi jopa murtomaahiihto metsässä.

Lottia lähdössä hiihtämään Brinkhallissa. Kuva: TMK.

Lotatkin hiihtivät ja heillä oli oma hiihtomerkki, joka oli toinen lotilla käytössä olleista urheilumerkeistä kävelymerkin lisäksi. Kumpaakin merkkiä oli pronssisena, hopeisena ja kultaisena riippuen siitä kuinka monta kertaa vaadittu 100 kilometrin matka oli suoritettu. Merkin kriteereissä oli myös helpotuksia yli 30- ja 35-vuotialle. Lotille urheilumerkki oli kannuste, mutta palkitsemisen lisäksi merkin tuli toimia jarruna ehkäisten lottia harjoittelemasta liikaa. Lottien urheilumerkit kattoivat vain hiihdon ja kävelyn, vaikka lotat harrastivat myös muuta urheilua kuten pesäpalloa ja soutamista. Poikkeuksellisesti vain saaristossa asuvat lotat saivat korvata hiihtämisen soutamisella. Rajaamalla merkkien kattamat lajit vain kahteen ilmaistiin myös se, mikä oli naisille sopivaa liikuntaa. Palkintojen puutteesta huolimatta myös lotat harrastivat jopa pesäpalloa.

Kultainen lottien hiihtomerkki. Kuva: Ville Mäkilä/TMK.

Lopuksi

Suojeluskuntalaisten ja lottien voimistelu- ja urheiluharrasteet muokkaantuivat muiden harrasteiden syklissä. Urheiluideaalin aikaa edelsi kuitenkin tiukka keskustelu siitä, oliko kilpailullinen urheilu aatteiden mukaista, fyysisten ponnistelujen sopivuudesta naisille sekä monesta muusta uuden harrastemuodon mahdollisesta siveettömyydestä tai moraalittomuudesta. Lopulta liikunta-aktiviteetit otettiin osaksi suojeluskuntalaisten ja lottien järjestämiä harrastuksia osin vastaamaan muun yhteiskunnan paineeseen tarjota liikunta-aktiviteetteja ja näin houkutella lisää jäseniä, mutta myös ylläpitää jo olemassa olevien jäsenten kuntoa. Nämä aktiviteetit valjastettiin järjestöjen aatteiden välittäjiksi ja fyysisten ihanteiden vaalijoiksi.

Pääkuva: Suojeluskuntalaisia marssimassa Tuomiokirkon sillalla Turun urheilujuhlissa vuonna 1928. TS3565 Kuva: TMK/Turun Sanomat.

Lähteet
Mattila I., Jukka. 2021. Lottapukujen historia. Minerva. Helsinki. 93–97.
Puumalainen, Teemu. 2012. ”Terveessä, reippaassa ja työkykyisessä ruumiissa tulee asumaan raitis, siveellinen ja vapaa henki”: Ivar Wilskmanin liikuntakasvatusideologia. Tampereen yliopisto. Tampere.
Sarje, Aino. 2012. Saksalaisvaikutteet suomalaisessa sotilasvoimistelussa. Hannes ja Tukholma. 67–84.
Vasara, Erkki. 1994. Suojeluskuntain urheilutoiminta: Näkyvä osa aikansa suomalaista urheiluelämää. Suomen urheiluhistoriallisen seuran vuosikirja. 52–62.
Vasara, Erkki. 1997. Valkoisen Suomen urheilevat soturit: Suojeluskuntajärjestön urheilu- ja kasvatustoiminta vuosina 1918–1939. Helsinki: Suomen historiallinen seura.
Vikman, Kira. 2018. Lotat liikkumaan ja urheilemaan: Naisten urheilu Lotta Svärd -järjestössä vuosina 1921–1939. Tampereen yliopisto. Tampere. 1–45.

Aiheeseen liittyvää:
Pietilä, Emma. 2021. Lotat, voimistelemaan ja urheilemaan!. Turun museokeskus: Kuukauden esine -blogi.