Joka päivä on Kurala-päivä

Viihtyisää pitää olla, mutta ei liian siistiä

Pikkukesä kiirehtii jo kohti juhannusta, mutta ei hätää: vasta sen jälkeenhän eteen avautuu se varsinainen kesä, iso kesä heinähelteineen, alkaa lomalaisen autuas ajelehtiminen korkean kesäpäivän ja lämpimän yöhämärän välillä… No, tänä vuonna helteitä elettiin jo toukokuussa, ja usea pelkää asian kostautuvan koleana sateentihkuna viimeistään oman lomansa alkaessa. Mutta hyvät ihmiset – vaikka niin kävisi, miksi murehtia asioita, joille ei voi mitään! Säätilasta huolimatta joka ikinen päivä voi olla Kurala-päivä!

Kolmenkymmenen vuoden ajan museokeskuksen Kuralan Kylämäki on tarjonnut ”mummolan” niille, joilta sellainen syystä tai toisesta puuttuu. Aluetta ei ole koskaan suljettu portein, ja tätä nykyä Kuralaan pääsee ilman pääsylippua. Kauniilla ilmalla päivän voi viettää pihoilla ja poluilla kuljeskellen, ilman pakkoa suorittaa tai vastaanottaa mitään. Sateella on aikaa perehtyä kokeiluverstaan, kahvilan tai 1940 - 1950-lukuja elävän Iso-Kohmon maalaistalon tarjontaan, ja epävarmalla kelillä voi vuorotella näiden kaikkien vaihtoehtojen välillä. Keskeisellä Iso-Kohmon pihalla saa ihan luvalla luopua älyvempaimista, sillä se on tarkoituksella jätetty vaille langattoman verkon tukiasemia. - Sosiaalisen median sijaan voi seurata sosiaalisuutta ja viestintää pihan kanatarhan asukkaiden keskuudessa.

Elävän museon monimuotoisuus

Vakavasti puhuen, moni ei taida tietää alueella kulkiessaan olevansa keskellä museon päänäyttelyä. ”Onks tää joku museo vai”, on infotiskillä kuultu kysyttävän. Kyllä, vuoden- ja vuorokaudenajasta riippumatta kävijä on nimenomaan museossa, jossa suojelun ja säilyttämisen kohteet ovat laajemmat kuin mitä museoiden tehtäväksi on vanhastaan ajateltu. Rakennusten ja esineiden lisäksi säilytetään koko alueen olemusta vanhana rautakaudelta asti asuttuna kylänä. Oleellisia ovat maiseman elävät elementit: puutarhan hyöty- ja koristekasvit, pihojen, pientareiden ja laidunniittyjen eliölajit - siis alueen perinnemaisema ja perinnebiotoopit kokonaisuudessaan.

Siinäpä sitä tehtäväkenttää riittää! Pitää tasapainoilla luonnon monimuotoisuuden edistämisen ja tuhansien kävijöiden monenlaisten mielipiteiden ja tarpeiden välillä – esimerkiksi nokkoskasvustot on joskus saatu niitettyä liiankin vähiin, kun on haluttu varjella lapsivieraita ikävältä kokemukselta. Nokkosta syövät perhostoukat ja harvinaistuva loiskasvi humalanvieras tarvitsevat kuitenkin runsaita muhevia nokkospehkoja, joten suojeltava on niitäkin! Muitakaan perinteistä perinteisimpiä ”rikkaruohoja” ei saa poistaa liian tarkkaan, onhan mm pisteliäs ohdake vallan mainio perhoskasvi, ja pientareella rehottava pajupensas tarjoaa varhaiskevään hyönteisille pelastavan ravinnonlähteen.

Viihtyisää pitää olla, mutta ei liian siistiä, sillä risukasat tarjoavat suojaa linnuille ja pikkunisäkkäille ja laitumelle lahoava koivupökkelö elättää erilaisia hyönteisiä ja lahottajasieniä. Toisten mielestä nurkissa pitäisi olla enemmän rojua ja ruosteisia koneita, toisia viehättää päinvastainen. Taitaa olla niin, että jokainen muistelee omia lapsuusajan kokemuksiaan maaseudusta ainoina oikeina ja vertaa Kuralassa näkemäänsä niihin! Palautetta ”ei meillä kyllä noin ollut” kuullaan aika ajoin.

Onneksi ja luonnollisesti museossa on talletettu tietoa Kuralan oloista 1940- ja 1950-luvuilla sekä haastatteluiden avulla että valokuvina. Ympäristöä yritetään ylläpitää juuri näiden tietojen mukaisena ja palauttaa pihoille hienovaraisesti niiden omia luonteita. Esimerkiksi Vähä-Kohmoa 1900-luvun alkupuolella viljellyt isäntä oli käynyt Kupittaan puutarhakoulun, mikä näkyi pihan kasvillisuudessa, ja vielä sotien jälkeenkin talosta vietiin lähikauppoihin ja torille mm raparperia ja kirsikoita. Iso-Rasin talolle taas laadittiin 1920-luvulla puutarhasuunnitelma, jonka geometristä säntillisyyttä pilkottaa maisemassa yhä siellä täällä, ja saisi pilkottaa selvemminkin.

Menneen todellisuuden uskolliseen jäljentämiseen ei silti koskaan päästä. Puut kasvavat, kaikki elävä vanhenee ja kuolee, ja ilman jatkuvaa ylläpitoa kukkapenkit ja kasvimaat umpeutuvat. Monet maiseman rakenteet ovat nykyisin erilaisia kuin aikoinaan. Kielletyn piikkilangan sijaan aitoihin käytetään lautaa, penkkejä ja levähdyskeitaita kävijöiden iloksi löytyy pihoilta enemmän kuin niitä todellisuudessa on koskaan ollut, ja polkuja tahtoo muodostua paikkoihin, joissa ennen ei kuljettu. Kulkijoita kun on muutaman kymmenen sijaan nykyisin kymmeniä tuhansia.

Hellävaraista kulttuurimaiseman hoitoa

Lampaat ovat työskennelleet Kuralassa vuodesta 1988 alkaen ja palauttaneet silloiset vesakoituvat rinneniityt meikäläisten perinnemaisemien parhaimmiston joukkoon. Vuonna 2012 Kurala valittiin vuoden perinnemaisemaksi, ja suuri ansio siitä kuuluu nimenomaan lampaille, Kuralan ahkerimmille ja suosituimmille työntekijöille. Söpöytensä ja hellyttävyytensä ohella niillä on siis keskeinen ja varsin vakava perustehtävä Kuralan perinnebiotooppien ylläpitäjinä. Koska mäki on kokonaisuudessaan myös esihistoriallinen kohde, juuri lampaiden kevyt askellus sopii rinneniityille parhaiten – hevosten kaviot saattaisivat tuhota maan alla piilevät muinaisjäännökset.

Kesällä 1988 avattua ”Elävän historian kylää” kutsutaan nykyään elävän historian museoksi. Kolme vuosikymmentä sitten museo-sanaa haluttiin välttää, koska toiminnan johtotähdiksi nostettiin silloin perinteisen esinekeskeisyyden sijaan erilaisten taitojen säilyttäminen elävinä ja niiden opettaminen tekemisen kautta. Sellainen oli suomalaisessa museomaailmassa vielä harvinaista. Nykykielellä samoista asioista puhutaan käsitteillä aineettoman kulttuuriperinnön säilyttäminen ja ihmisten osallistaminen. Niistä tulee yhä yleisempiä tavoitteita koko museomaailmassa.

Kuralan Kylämäki

Kuralan Kylämäki on koko perheen kulttuurivirkistysalue, jonne voi tulla viihtymään perinnemaisemassa. Kuralassa voi liikkua ympäri vuoden ja viipyä vaikkapa eväsretkellä tai maatilan eläimiin tutustuen.

  • Kylämäen rakennukset ovat avoinna kesäkaudella 1.6.–31.8. ti–su klo 10–18.
  • Kuralan Kylämäkeen on vapaa pääsy.
  • Ulkoilualue on avoinna ympäri vuoden.
  • Kuralan Kylamäki

Tietoa kirjoittajasta

Johanna
Viitaharju
Tutkija
Turun museokeskus