Sanataiteilijan talvi – korpea ja kohtaamisia

Viime joulukuussa sain kuulla, että minulle on myönnetty Aboa-apuraha, jonka Turun kaupungin kulttuurilautakunta myöntää vuosittain yhdelle ammattitaiteilijalle. Päätös ei olisi voinut tulla parempaan aikaan, sillä kuten monelle muullekin, vuosi 2020 oli itselleni epävarmuuden aikaa. Samalla tieto sinetöi päätökseni lähteä Pohjois-Karjalaan Kolille, keskellä kansallispuistoa sijaitsevaan kirjailijaresidenssiin Mattilan tilalle. Noista maisemista monet suomalaistaiteilijat ammensivat inspiraatiota jo parisataa vuotta sitten. 

Työni sanataiteen parissa on täynnä intensiivisiä kohtaamisia: työpajoja, esityksiä, koulutuksia ja tapahtumia. Mutta se on myös täynnä yksinäistä puurtamista, kirjoittamista ja erilaisten tekstien toimittamista.

Vuonna 2020 kaikki sosiaalinen toiminta oli minimoitava. Kohtaamiset nousivat arvoon arvaamattomaan. Koulut, joissa toimin koulutaiteilijana olivat vielä syksylläkin osin etäopetuksessa, enkä päässyt näkemään tuttuja lapsia. Noita lapsia, joista saan inspiraatiota myös omiin kirjoihini. 

Veera Vähämaa ehti ihailla Kolilla myös talven valoa.

Keskellä korpea

Tammikuussa matkustin Kolin Keitaalle työstämään 6–10-vuotiaille suunnatun Etsivätoimisto Muro -sarjan seuraavaa osaa. Lunta oli turkasen paljon ja välillä pakkanen nousi yli kolmenkymmeneen asteeseen. Putki jäätyi ja ulkovessa sai todella miettimään, kuinka monta kuppia iltateetä halusi juoda.

Talo oli lämmin, hiljainen ja kodikas, täynnä tilaa omille ajatuksille. Pimeyden keskellä aloin hiljalleen elää aivan uudessa rytmissä. 

Viiden jälkeen aamulla heräsin ja ihailin kuuran kuvittamia kukkia vinttikamarini ikkunassa. Sitten kierin lumihangessa. Makasin pehmeässä lumessa tyynenä pakkasaamuna ja tuijotin tähtikirkasta taivasta. 

Kirjailijaresidenssi Kolin Keitaalla. 

Kun kylmä oli käynnistänyt oman moottorini, avasin tietokoneen ja aloitin päivän työt. Etsivätoimisto Muron Mursu-vaari ja Rodi-rotta saivat ympärilleen ihan uutta energiaa uudesta ympäristöstä. Kun aivot alkoivat jossain vaiheessa sakata, menin ulos. Pyörin akselini ympäri ja kaiken pyörimisen keskellä tunsin oloni ihmeen tukevaksi. Toisinaan pyörin niin kauan, että pyllähdin lopulta hankeen.

Aurinkoisina päivinä samoilin pitkin lumenhiljaisten kuusten valtaamia vaaranrinteitä siansaksaksi höpöttäen. Tarkkailin rusakon liikkeitä ja jäljittelin niitä mahdollisimman tarkasti. Kokeilin, miten hitaasti voin kävellä, miten yksityiskohtaisesti voin havainnoida. 

Olin ulkona, kun oli valoisaa, kirjoitin, kun oli pimeää. Nukuin joka päivä kahdet päiväunet ja silti ehdin suunnitella, millainen nukketeatteriesitys Astrid Lindgrenin Kastehelmestä voisi syntyä ja millainen olisi Etsivätoimisto Muron maailmaan sijoittuva kaupunkiseikkailu.

Kirjoituspöytä täyttyi päivien aikana työvälineistä.

Päivät valuivat vitkaan viikoksi ja lopulta toiseksi viikoksi. Oli aika palata Turkuun.

Turku-arkea ja uusia tuulia

Junassa oli aikaa pohtia, mitä toisin mukanani Kolilta. Oli kai selvää, etten kaupunkikotini pihalla voisi pyöriä aamuisin alasti hangessa. Siansaksaakin piti kävelylenkeillä ehkä puhua vain sisäisesti. Olin löytänyt oman rytmini, mutta miten pitäisin siitä kiinni hektisessä kaupunkiarjessa? 

Ensimmäisenä kaupunkipäivänä kuljin Kakolanmäellä ja suunnittelin reittiä kaupunkiseikkailulle. Maleksin, vetelehdin, hassuttelin ja havainnoin.  Juuri niin kuin olin tehnyt Kolilla.

Seuraavana päivänä vierailin Aunelan koululla. ”Veeraaa! Onks meillä sanataidetta!” huusivat lapset ja juoksivat luokseni. Olin ikävöinyt heitä ja ikävöin yhä aikaa, jona voimme spontaanisti halata, ilman pelkoa viruksesta. Katsoin hetken lasten leikkiä koulun pihalla. Liikettä, iloa, hassuttelua, yhdessä tekemistä. Sitä, mitä olin itsekin niin kovasti kaivannut. Juuri sitä kaikkea, millä haluan täyttää oman Aboa-apurahavuoteni.

Kuvat Kolilta: Veera Vähämaa.