Vapaan kentän nukketeatteritaiteilija hyppäsi taideohjaajan saappaisiin

Seinässä tuttu värikäs mosaiikki, pihalta kuuluvat kiljahdukset, jotka tiivistyvät eteisen odottavaan tunnelmaan sylikkäin. Tällä kertaa en olekaan oman lapseni kanssa lempiharrastuksemme tarinamuskarin odotusaulassa, vaan tämä tuttu paikka onkin uusi työpaikkani, Lastenkulttuurikeskus Seikkailupuisto. Työpaikka, tuo vapaan kentän taiteilijalle niin kummallinen käsite, vaikka erilaisia paikkoja työn toteuttamiselle vuosien mittaan kertyykin, paitsi silloin kun tilasta on puute. 

Silmät kiiluen tunnen innostavaa pistelyä sormenpäissä, kun tutkin uusien työkavereideni kanssa tiloja sekä kaikkia niitä materiaaleja, työkaluja, vanhaa rekvisiittaa ja nukkeja, joita talon seinät ovat sisäänsä imaisseet. Niistä huokuu yhdessä tekeminen, mielikuvitus ja leikki. Ihanaa, lempiasioitani! Sainkin ensi töikseni tehdä vanhoille nukeille muodonmuutoksen tulevaa pääsiäistä varten.

Nukkeja ehostaessa tuumin, kuinka jännittävä uusi vaihe onkaan eteeni tullut. Ei välttämättä kuulosta äkkiseltään suurelta muutokselta siirtyä vapaalta kentältä tekemään perinteisempää kuukausipalkkaista työtä. Muutos on kuitenkin valtava. Vaikka onnistuisi työllistämään itseään ansiokkaasti freelancerina, on jatkuva epävarmuus sekä projektien lyhytkestoisuus valitettavan suuri osa vapaan kentän arkea. 

Muutos ei kuitenkaan tarkoita pelkästään taloudellista ja rakenteellista varmuutta. Kyse on myös identiteetistä taiteilijana. Mikä minä olen taiteilijana yksien seinien ja lastenkulttuurin raamien sisällä?  

Vaikka olenkin keskittynyt vapaan kentän taiteilijana nukketeatteritaiteeseen ja klovneriaan, ovat taiteelliset työni paljolti tapahtuneet aikuisten esitysten parissa. Ajattelen sen olevan silti tietynlainen etu uudessa työssäni Seikkailupuistossa. Aikuisten taiteessa on itsestään selvää, että taiteen kokijat profiloituvat eri tavoin. Aikuisissa on erilaisia ryhmiä sekä yksilöitä ja siksi heille tehdään taidetta laidasta laitaan. Se voi haastaa tai olla haastamatta. Se voi olla suurieleistä ja huutaa kovaan ääneen. Se voi olla sanatonta tai minimalistisen pientä. Harva kyseenalaista sitä, etteikö erilaiset aikuiset tykkäisi erilaisista asioista myös taiteessa.

Miksi asian pitäisi olla toisin lasten kohdalla? Olin itse lapsena visualistinen uppoutuja ja rakastin fantasia- ja eläinhahmoja. Siskoni oli fyysinen kokokeholla-kokija, jolle oli tärkeää samaistua toisiin lapsihahmoihin. Me olemme erilaisia taiteen kokijoita ja tekijöitä jo lapsina. Siksi lastenkulttuurin tulisi olla monipuolista ja nähdä erilaiset yksilöt. Lastenkulttuurin tulisi olla yhtä kunnianhimoista ja laadukasta kuin aikuisten. Sen eteen haluan itse tehdä työtä. 

Jos jotain haluaisin luvata, niin sen, että pysyn uteliaana. Uteliaana sille, mikä lapsia kiinnostaa, minkä äärellä voimme yhdessä ihmetellä, mitä kohti kurkottaa ja mistä yllättyä. Uteliaana sille, minkälaisena maailma ja taide voi edessämme avautua. Uteliaana kohti kunnianhimoista, näkemyksellistä, laadukasta ja pitkäjänteistä sekä rohkeasti uudistuvaa lastenkulttuuria. Lasten, perheiden ja taiteen puolesta!