Mediatutkija Veijo Hietala, Turun yliopisto

Oma mottoni on, että ihmisen pitää asua joko torin varrella tai ainakin kävelyetäisyydellä, että pääsee ostamaan mansikoita.

"Olen savolainen, mutta asunut eri puolilla Suomea monissa paikoissa. Kun muutin Turkuun, tuntui että tänne oli vaikea sopeutua. En oikein osaa sanoa miksi, mutta en vain tykännyt Turusta ja ajattelin, että kun valmistun yliopistosta, muutan pois.

Kauppatorista kuitenkin pidin alusta asti ja erityisesti iltatorista, jossa tykkäsin hengailla ja ihan vain seurata ihmisten touhuja. Melkein kuin joka päivä olisi ollut markkinat, ja torilla oli tosi hyvä meininki.

Olin asunut Turussa yli parikymmentä vuotta ja elettiin jotain 1990­luvun loppupuolta, kun eräänä aurinkoisena iltapäivänä olin taas iltatorilla. Muistan, että katsoin tuota Wiklundin seinää ja sillä hetkellä minä rakastuin Turkuun. Ehkä sitä pitää verrata johonkin uskonnolliseen kokemukseen: päässä vain humahti ja yhtäkkiä tunsin, että 'minähän olen turkulainen'. Enää en siis ollutkaan vain savolaispoika maanpaossa.

Tutkimuksissa ymmärretään nykyään, että paikat ovat mielentiloja, eivät ainoastaan realistisesti mitattavia asioita. Paikkoihin liittyy aina tunteita ja uskomuksia. Ihminen ei koskaan katso maailmaa “raakana” vaan aina tietynlaisten linssien läpi.

Eihän Turku ollut minunkaan tapauksessani mihinkään muuttunut vaan ainoastaan minun mielentilani. Äkkiä Turku olikin maailman kaunein kaupunki ja Aurajoki maailman kaunein joki.

Olen jälkikäteen miettinyt, että mitä oikein tapahtui. Tuskin se siitä Wiklundin seinästä johtui, eikä sinä päivänä nyt muutenkaan ollut tapahtunut mitään erikoista, mikä olisi ennakoinut tätä mystistä rakastumistani Turkuun.

Paikkoihin liittyy aina paljon odotuksia ja jopa myyttisiä mielikuvia, joita nykyään erityisesti median kautta luodaan. Paikan päällä oleminen ei usein olekaan yhtä ihmeellistä, sillä päänsä sisällä paikkoihin liittää helposti vain positiivisia tunteita, vaikka todellisuus on aina arkisempi. Toki arkikin voi olla eksoottista, kuten itse huomasin käydessäni Montenegrossa. Olin nimen perusteella olettanut, että se on jokin todella jännittävä Etelä-­Amerikan maa, mutta kun opiskeluaikana matkustin silloin Jugoslaviaan kuuluvaan osavaltioon, eksotiikka syntyikin arjesta. Istuin tavallisessa kahvilassa aivan tavallisella kadulla, ja joku porasi katuporalla vieressä.

Myös Turun Kauppatori oli aluksi omalla tavallaan eksoottinen paikka, sillä muistan että äitivainaani kanssa torilla käydessämme jouduin tulkkaamaan hänelle, mitä torimyyjät sanoivat. Kaipa se turkulainen intonaatio hämäsi vanhempaa savolaisrouvaa, mutta olihan se tulkin tarve vähän koomista, kun sentään samaa kieltä puhuttiin.

Mielestäni on tärkeää, että kaupungilla on keskusta ja suomalaisissa kaupungeissa juuri tori on perinteisesti keskus. Turussa Kauppatori on fyysisesti keskustassa, mutta ainakin minun mielikuvissani myös henkinen keskus. Se on Turun sykkivä sydän.

Oma mottoni on, että ihmisen pitää asua joko torin varrella tai ainakin kävelyetäisyydellä, että pääsee ostamaan mansikoita."