Hyvän elämän aakkosia ja paremman huomisen haaveita – huoneentaulut Luostarinmäen kotien seinillä

Ohjenuoria kuuliaiseen ja nuhteettomaan elämään huoneentaulut ovat epäilemättä tarjoilleet, mutta se, mitä ne yksilölle ovat merkinneet ja antaneet, on ehkä mahdotonta tästä hetkestä käsin tavoittaa.

Luostarinmäen museo kutsuu kävijöitään menneen maailman tunnelmiin esittelemällä koti-interiöörejä ja esimodernin ajan käsityöläisverstaita. Miljöössä tutustutaan tähän ainutlaatuiseen Turun palosta säilyneen kaupunginosan historiaan sekä alueella eläneiden ihmisten elämään 1800-luvulla, osin sen jälkeenkin. Kiviselle ja karun puuttomalle mäelle nousseista parituvista kasvoi umpipihojen muodostama asuinalue, jonka rinteillä on eletty museon kanssa vieretysten vielä pitkälle 1900-luvun loppupuolelle. Luostarinmäen sokkeloiset kujat, salaperäiset pihat ja ovien takaa avautuvat hämyisät huoneet ovat olleet kesäkuussa aloittaneelle uudelle oppaalle portteja aivan uusiin maailmoihin.  Museon aitojen sisäpuolella voi unohtaa toisinaan elävänsä keskellä nykypäiväistä kaupunkia, ja usein myös huomaa uppoutuvansa voimakkaasti kuvitelmiin siitä, millaista elämää paikassa on joskus eletty.

Huoneita kierrellessä katse kiinnittyy yksityiskohtiin ja mieli etsiytyy pohtimaan niitä ihmisiä, jotka aikoinaan ovat astelleet näillä lattialankuilla, sytyttäneet tulta leivinuuniin ja istuneet iltahämärissä tuvassa puhdetöitä tekemässä. Tässä kirjoituksessa kohdistan katseeni luostarinmäkeläisten kotien seiniin ja pohdin niistä löytyvien huoneentaulujen kautta menneen ajan ihmisten elämää. Vaikka museoympäristö on aina jossain määrin rakennettu ja tiettyjen valintojen tulos, se ei himmennä sitä tosiasiaa, että Luostarinmäki on ollut koti aivan todellisille, tavallisille ihmisille, jotka ovat eläneet omanlaistaan elämää ympäristön asettamien reunaehtojen puitteissa. Arki on usein ollut työntäyteistä, eikä laitakaupungin vähävaraisen väen asunnoissa ole juuri nautittu mukavuuksista, saati ylellisyyksistä. Asumisen taso kuitenkin nousi ainakin jonkin verran sarjatuotettujen ja siten edullisempien materiaalien myötä, ja siksi etenkin 1800-luvun loppupuolelle ja seuraavan vuosisadan alkuun tultaessa myös Luostarinmäellä alkavat kotien seinät peittyä tapetteihin. Seiniä saatettiin myös koristaa tekstiileillä, kuuluisia taideteoksia esittävillä painokuvilla tai erilaisin tekniikoin ja materiaalein toteutetuilla nimipäivä- ja huoneentauluilla.

Kuva 1: Merimiehen talon nimipäivätaulu.

Luostarinmäellä nimipäiväsankarin kunniaksi tehtyjä koristeellisia tauluja on merimiehen talossa sekä pienessä ompelijan huoneessa. Entisajan ihmiselle nimipäivä oli usein syntymäpäivää tärkeämpi vuotuinen juhla, sillä kaikki eivät edes tienneet syntymävuottaan, saati tarkkaa päivää. Merimiehen talon Wilhelminalle osoitetut taulut 1850-luvulta on koristeltu akvarellein maalatuin kukkaseppelein (kuva 1) sekä uskoa, toivoa ja rakkautta kuvaavin symbolein. Ompelijan huoneen Marian nimipäivätaulu vuodelta 1895 puolestaan on hopeapaperitaulu, joka on tehty maalaamalla lasilevyn tausta mustaksi ja sitten asettamalla kääntöpuolelle tekstille varattuun kohtaan rypistetty hopeapaperi. Nimipäiväsankaria juhlistavaa tekstiä ympäröi vielä hopeinen seppele (kuva 2). Samaa tekniikkaa on käytetty monissa aikakauden huoneentauluissakin, mutta hopeapaperimenetelmää on myös jäljitelty hyödyntämällä muita helpommin monistettavia ja edullisempia materiaaleja. Kiiltävin tekstein koristellut tummat pahvitaulut tai jopa postikortit ovat ulkoisesti muistuttaneet hopeapaperitauluja, mutta ne ovat ehkä olleet myös vaatimattomampaan tupaan helpommin hankittavissa kuin kalliimmat ja komeammat vastineensa.

Kuva 2: Ompelijattaren asunnon nimipäivätaulu.

Luostarinmäen huoneentaulut

Huoneentaulut ovat pääsääntöisesti erilaisilla elämänohjeilla varustettuja normatiivisia tauluja, jotka usein viestivät kristillistä sanomaa. Ne rantautuivat Suomeen ja etenkin suomenruotsalaisen sivistyneistön koteihin alun perin Ruotsista. Luostarinmäen pienessä leskimiehen kamariksi sisustetussa huoneessa (pääkuva ja kuva 3) on seinälle ripustettuna Genom hans sår äro vi helade (“hänen haavojensa hinnalla me olemme parantuneet”, Jesaja 53:5; Raamattu 1992) ja Hän teki rauhan ristinsä veren kautta (Kol. 1:20) -tekstein koristetut taulut muistuttamassa niistä kärsimyksistä, joita Kristus joutui ihmiskunnan vuoksi kokemaan. Toisaalla sijaitseva, mustapohjainen pahvitaulu Herran pelko on viisauden alku osoittaa varsin suorasanaisesti yksilön pienuuden kaikkivaltiaan edessä, kun taas kirvesmiehen tuvan sekatekniikalla toteutettu Luottaudu Jumalaan kaikessa hädässäsi antaa ehkä myös pilkahduksen toivosta maallisten murheiden äärellä. Huoneentaulun hopeisena hohtavat sanat sängyn yläpuolella ovat kenties olleet illan viimeisinä ja aamun ensimmäisinä mietteinä hänelle, joka on käynyt levolle raskaan päivän päätteeksi ja jälleen aamun sarastaessa herännyt uuteen päivään.

Ohjenuoria kuuliaiseen ja nuhteettomaan elämään huoneentaulut ovat epäilemättä tarjoilleet, mutta se, mitä ne yksilölle ovat merkinneet ja antaneet, on ehkä mahdotonta tästä hetkestä käsin tavoittaa. Vaikka nykykatsojan silmissä monien huoneentaulujen sanoma vaikuttaa ankaralta ja jopa lannistavaltakin, on otettava huomioon, että ne ovat syntyneet aivan erilaisessa maailmassa kuin siinä, jossa tänä päivänä Luostarinmäen kujilla asteleva työntekijä tai vierailija elää.  Huoneentaulujen maailmassa kulttuuri oli kristillisen ajattelun läpäisemää. Uskonto limittyi arkeen saumattomasti erilaisina konventioina, jotka ovat saattaneet olla henkilökohtaisesti merkityksellisiä – tai sitten enemmänkin vain toistuneet jokapäiväisessä elämässä totuttuina käytäntöinä.

Huoneentaulujen kulta-aikaa elettiin 1920-luvulla, jolloin niitä alettiin yhä enemmän valmistaa myös kotitekoisesti tekstiilitöinä. Taulujen aiheet myös maallistuivat ja monipuolistuivat siten, että uskonnollisten sisältöjen ohella alettiin kankaille kirjoa myös esimerkiksi rakkautta, omaa kotia ja isänmaata kuvaavia aiheita. Runsaslukuiset ja tekniseltä toteutukseltaan hyvin monenkirjavat huoneentaulut saivat osakseen myös kritiikkiä: kodin ylenpalttista somistamista pidettiin turhamaisena, eikä kotitekoinen laatukaan herättänyt aikalaisissa pelkkää ihailua.  Ajattelen kuitenkin, että kotitekoisuuden lisääntyminen avasi myös portteja yksilöllisemmälle ilmaisulle ja henkilökohtaisille mieltymyksille kodin sisustamisessa. Vaikka jotkut saattoivat arvostella kotitekoisia huoneentauluja hienompien esikuviensa huonolaatuisina kopioina, ne tuskin olivat sellaisia tekijöilleen. Koti oli merkityksellinen paikka siellä asuville ihmisille, ja kodissa olevilla esineillä viestittiin arvoja myös siellä vieraileville kävijöille.

Luostarinmäen huoneentauluissa on ajan tuomasta etäisyydestä huolimatta jotain perin tuttua. Viime vuosina on useiden kotien seinillä nähty sisustustarroja ja -tauluja, jotka Live, love, laugh -henkisine sisältöineen kenties viestivät asukkaansa elämänarvoista tai ainakin kertovat jotain niistä toiveista, joita hyvälle elämälle halutaan asettaa. Vaikka painopiste on siirtynyt vahvasti kristillisistä velvollisuuksista henkilökohtaisen ilon ja onnen tavoitteluun, eivät huoneentaulut sinänsä ole minnekään kadonneet. Henkilökohtaiset toiveet ja arvot, eletty kulttuuri monimuotoisine tapoineen ja tyyleineen näkyvät jatkuvasti siinä, minkälaista tarinaa kotien sisustuksella halutaan kertoa itselle ja ulkopuolisille. Kun palaan vielä hetkeksi ajatuksissani Luostarinmäelle leskimiehen kamarin asukkaan luokse, voin melkein nähdä hänet katsomassa ikkunasta ulos ja tuokioksi irrottautuvan arjen askareista. Siihen tuokioon mahtuu häivähdys iloa, viiltävää kaipuuta ja toiveita paremmasta huomisesta.

Kuva 3: Leskimiehen asunnon huoneentaulu.

Kirjallisuus:
Kansanen, Tuire: Kukkia ja kyyneleitä. Vanhoja kirjontamalleja. Kustannusosakeyhtiö Otava 1981, Keuruu.
Luostarinmäki. Turun museokeskus, 2018.
Raussi-Tihula, Helena: Kirjotut kirjaimet. Muistojen monogrammit. Kustannusosakeyhtiö Tammi 1999, Helsinki.
Sköna slöjd. Mainiot taidot. Toim. Anna-Maija Bäckman. Österbottens hantverk rf., 2014
“Suutarista se kaikki alkoi”. Luostarinmäen käsityöläismuseo 50 vuotta. Toim. Tom Bergroth ja Salme Kotivuori. Turun maakuntamuseo, 1990.

 

Tietoa kirjoittajasta

Asta
Sutinen
Opas