Joulu on läpi historian ollut vuodenkierron napa – juhla, jonka ympärille askareet, uskomukset ja monenlaiset eritaustaiset perinteet kietoutuvat. Myös Luostarinmäen joululla on jo pitkät perinteet, ja tavalla tai toisella vuoden suurin juhla on näkynyt museossa jo 75 vuoden ajan. Myös tänä juhlakautena Luostarinmäen joulu osoittaa, että juhla on saapunut joka taloon, vaikka olosuhteet ja maailmantilanteet ovat vaihdelleet myös menneisyydessä.
On jouluaatto vuonna 1895. Östermanin perheessä ollaan pian käymässä juhla-aterialle. Ilmassa voi erottaa tuoreen leivän, voin, juuston, rusinamakkaran, rosollin ja ohrapuuron tuoksun. Illan hämärä alkaa laskeutua ja talon emäntä Maria sytyttää kynttilät ruokapöydän ylle. Koko asetelma kertoo, että on juhlan aika – arkiset päreet ja kovan ruisleivän voi hetkeksi unohtaa.
Pöydän ääreen kerääntyy pian koko Östermanin perhekunta. Yksi on kuitenkin joukosta poissa: Rudolf, vanhin pojista, on kaukana merillä. Ikävä kouraisee Maria-äidin sydäntä. Sentään mieltä lohduttaa Rudolfilta saapunut kirje, jonka rivejä Maria on jo moneen kertaan lueskellut. ”Näillä muutamilla riveillä lähestyn minä teitä ja tietää annan että minä Jumalalle terveyden antajalle olkoon kiitos olen ollut terve…”
Rudolf on ollut Lyypekissä ja juuri pestautunut laivaan, joka on varmaan jo lähtenyt kohti Newcastlea. Rudolf lähetti kirjeensä mukana komean Hampurissa otetun kuvan itsestään, ja melkein tuntuu, että kuvan myötä Rudolf enemmän läsnä onkin. ”Sanokaa myöskin terveksiä fastereil ja kaikil sukulaisil ja tuttavil. Ja nyt lopuksi saan toivotta teille kaikille iloista joulua ja onnellista uutta vuotta. Sitä toivottaa teille teitä sydämestä rakastava poikanne Rudolf.” Maria sytyttää kynttilän Rudolfin kuvaa valaisemaan ja lähettää lämpimän ajatuksen hyiselle Pohjanmerelle.
Merimiehen talon jouluinen hetki kietoutuu Rudolf Östermanin (1866–1947) vuonna 1895 kotiinsa lähettämän kirjeen ympärille. Tämä aito palanen menneisyydestä tuo Östermanien joulunviettoon inhimillisen piirteen – perheen kokoaminen yhteen vuoden suurimpana juhlana ei ole itsestäänselvyys, ja Rudolfin kirjeestä voi paitsi aistia, myös suoraan lukea kaipuun kotiin läheisten ja sukulaisten luokse. Rudolfin otattama ja kotiin lähettämä potrettikuva tuo kasvot kirjeen rivien kirjoittajalle, ja harvinaisuudessaan valokuva on epäilemättä ollut kosketeltava ja koskettava muistutus kaukana olevasta pojasta kotona Luostarinmäellä jouluaan yli sata vuotta sitten viettäneille Östermaneille.
On vuosi 1939. Alfred ja Hjalmar Kanervo istuvat kotinsa salissa, kumpikin vaipuneena mietteisiinsä. Joulu on aivan pian täällä, mutta joulurauhasta ei ole tietoakaan. Päinvastoin. Sota Neuvostoliiton kanssa on puhjennut vain joitakin viikkoja sitten ja tunnelma kotirintamallakin on täynnä huolta.
Ulkona satelee hiljalleen lunta ja taivas on paksussa pilvessä. Se onkin varsin hyvä asia: Neuvostoliiton pommikoneet eivät ehkä pääse nousemaan ilmaan Paldiskin tukikohdasta Virosta, josta on vain puolen tunnin lentomatka Turkuun. Ikkunat on peitetty pimennysverhoilla: valoa ei saa tihkua ulos, jotta vihollisen pommikoneet eivät saa vihiä kaupungin sijainnista. Taloon on hankittu kaasunaamaritkin, sillä pelko kaasuhyökkäyksistä leviää.
Veljekset kuuntelevat hiljaisina radiosta kantautuvaa tasavallan presidentin puolison Kaisa Kallion joulupuhetta. ”Me olemme tänä melskeisenä aikana kokeneet, kuinka isänmaan rakkaus on yhdistänyt kaikki suomalaiset yksimieliseksi kansaksi. Monet kodit ovat joutuneet antamaan isänmaalle suurimman joulu-uhrin, minkä ihminen voi antaa…” Molemmat veljeksistä ovat jo yli 60-vuotiaita, joten rintama ei heitä kutsu. ”Kunhan pojat vain siellä kestävät”, huokaa Alfred veljelleen, ja päättää lisätä tuntemattomalle sotilaalle lähetettävään joulupakettiin annoksen oikeaa kahvia.
Rudolf Östermanin pikkuveljet, Luostarinmäen talosta 173 toiselle puolelle kujaa taloon 165 vuonna 1938 muuttaneet Kanervon veljekset Frans Hjalmar (1876–1960) ja Alfred (1878–1965) viettävät jouluaan täysin toisenlaisissa, vaikkakin niinikään haikeissa tunnelmissa. Tarina sijoittuu vuoteen 1939, hetkeen, jolloin sotaa Neuvostoliiton kanssa on käyty vasta joitakin viikkoja. Silti sota on ja näkyy kaikkialla – Turkua on pommitettu jo kahteen otteeseen, joten sotatila on todellinen myös kotirintamalla.
Silti jouluaatto Turussa on rauhallinen – neuvostoliittolaiset pommikoneet eivät pääse nousemaan Virossa sijaitsevasta lentotukikohdasta pilvisen sään vuoksi. Tosin rauhaisa jouluhetki on vain tyyntä myrskyn edellä, ja jo seuraavana päivänä kaupunkia pommitetaan raskaasti.
Valoa ei saa tihkua paljastamaan kaupungin sijaintia pommikoneille, joten pimennysmääräykset koskevat niin julkisia kuin yksityisiäkin tiloja. Niinpä Kanervon talossakin ikkunat on peitetty mustalla tervapaperilla. Radiosta kaikuu tasavallan presidentin puolison Kaisa Kallion joulupuhe. Kaisa hoiti erilaisia presidentin velvollisuuksia miehensä Kyösti Kallion sairastellessa, ja monien kansalaisten epäilyksistä huolimatta lunasti paikkansa pidettynä ”maan äitinä”. Puheessaan Kaisa Kallio pyrkii valamaan suomalaisiin taistelutahtoa, tulevaisuuden toivoa sekä uskoa joulun sanomaan.
Kanervon talossa kaasunaamarit ovat käden ulottuvilla, sillä pelko kaasuhyökkäyksistä on ollut ilmassa jo syksystä saakka. Tehdastekoiset kaasunaamarit ovat loppuneet kaupoista, joten lehtiin on ilmaantunut ohjeita naamarin valmistamiseksi kotona. Sotajoulujen tapaan myös veljeksiltä on lähdössä rintamalle postia ”tuntemattomalle sotilaalle”: paketti, johon käärittiin lämmintä vaatetta, lukemista, syötävää, tupakkaa ja muuta jouluaan sodan keskellä viettäviä sotilaita ilahduttavaa.
Tervetuloa tutustumaan näihin ja muihin tunnelmallisiin jouluhetkiin Luostarinmäellä 8.1.2023 saakka!
