Koti museossa

Hilma Mäenpää jauhaa käsikivillä Luostarinmäen tapahtumassa v. 1963. Kuva: P-O Welin / TMK.

”Missä on Luostarinmäen viimeisen asukkaan koti ja mihin asti täällä vielä asuttiin?” on tuttu kysymys Luostarinmäen henkilökunnalle. Me vastaamme ja kerromme mielellämme Hilma Mäenpäästä, joka asui museoalueella aina vuoteen 1982 asti. Asiakkaita kiinnostaa, millaista oli Hilman elämä Luostarinmäellä rinta rinnan museotoiminnan kanssa.

Hilma Mäenpää syntyi vuonna 1900 Virroilla. Torppariperheen tytär muutti Turkuun kolmikymppisenä ja hakeutui töihin rakennuksille. Hilman tehtävänä oli kantaa laastia ja tiiliä, mikä oli kovaa fyysistä työtä. Luostarinmäelle Hilma muutti 1950-luvun lopulla. Eläkkeelle jäätyään Hilma työskenteli museossa talonmiehenä. Hän osallistui usein myös museossa järjestettäviin Käsityötaidon päiviin, joiden aikana hän esitteli kävijöille käsikivillä jauhamista merimiehen talon aitassa. Vapaa-ajallaan Hilma nautti muun muassa pasianssin pelaamisesta. Poliittiselta vakaumukseltaan hän oli vasemmistolainen ja hän oli aktiivinen järjestötoiminnassa. Hilman kuoltua vuonna 1982 museo sai irtaimiston lahjoituksena. Koti säilytettiin siinä asussa kuin se oli hänen eläessään ja avattiin yleisön nähtäväksi.

Museointeriöörinä Hilman koti on aito muisto Luostarinmäen asukkaasta. Kotia katsellessa museokävijä voi hämmästyä, miten pieneen yhden huoneen asuntoon on mahtunut melko näppärästi kaikki tarvittava. Kodissa näkyy myös Hilman kiinnostuksen kohde Neuvostoliitto. Seinällä on taulu, joka esittää kosmonautti Juri Gagarinin tyttäriä. Museokävijälle Hilman koti tarjoaa helposti samastuttavan kokemuksen. Monelle 60-luvun esineistö on tuttua ja herättää nostalgisia muistoja omasta lapsuudesta, nuoruudesta, menneestä.

”Mummolassa oli tuo pöytä!”

”Meillä oli samanlainen tv.”

”Muistatko tuollaisen pyykkipallon, joka meillä oli mökillä?”

Hilma Mäenpään koti-interiööri Luostarinmäellä. Kuva: Jenni Henttula.

Mutta palataanpa alun kysymykseen: ”Mihin asti täällä vielä asuttiin?”.

Harva tietää, että Luostarinmäellä asutaan yhä edelleen. Minä olen yksi asukkaista. Ulospäin kotini näyttää samalta kuin mikä tahansa Luostarinmäen taloista. Pieni puinen talo ja mäkinen pihapiiri. Sisäänsä talo kätkee kuitenkin myös moderneja mukavuuksia – vähän enemmän kuin Hilmalla aikanaan. Vanha talo elää säiden mukaan, lattia narisee askelten alla ja seinät paukahtelevat pakkasella. Se pelästyttää joskus, mutta aaveita ei ole tarvinnut pelätä (niistä kysellään minulta usein). Museon vuodenkierto rytmittää omaa arkea ja juhlaa. Toukokuussa luokkaretkeläisten iloiset äänet naapuripihalta säestävät vapaapäivän viettoa – välillä äänet yltyvät turhankin korkealle vapaapäiväläisen makuun. Kesällä saattaa jokunen turisti eksyä pihaan tai kurkkia keittiön ikkunan takaa ja ihmetellä kuka kokkaa museotalossa. Pääsiäisenä ja jouluna olen tietenkin töissä, mutta jotain juhlavaa on Luostarinmäen pääsiäistapahtumaan ja tapaninpäivän laulajaisiin osallistumisessa työtehtävissäkin. Oravat ihastuttavat museokävijöitä kaikkina vuodenaikoina, ja myös kissani seuraavat niiden puuhia turvallisesti ikkunoiden takaa. Silloin tällöin käyn vierailulla työkaverin luona naapurissa – ihan niin kuin Hilmallakin oli tapana. Luostarinmäellä asuminen on hyvin ainutlaatuista ja hyvin tavallista yhtä aikaa. Parasta on rauhallinen miljöö keskellä kaupunkia, ja lyhyt työmatka. Ja ne illat, jolloin tähtitaivas kaartuu kirkkaana oman pihan yllä.

Pääkuva: Oma kotipiha kevätpäivänä. Kuva: Jenni Henttula.