Neulakintaan lämpöä

Vanhanajan kansanihmisen vaateparressa kaikki voitiin valmistaa itse.

Pitelin kädessäni sileää kinnasneulaa, kun mietin aihetta ystävänpäivän seutuvilla julkaistavaan sosiaalisen median päivitykseen Luostarinmäeltä. Olipa hauska mahdollisuus suunnitella! Vaan mitäpä sisällöksi - eihän ystävänpäivän perinne ole kovin vanha meillä päin. Talvista Luostarinmäkeä ainakin tahtoisin saada näkyviin. Entä mitä kuului samoihin aikoihin osuvan laskiaisen tapoihin? Ennen vanhaan tuvassa pyrittiin saamaan pimeänajan käsityöt valmiiksi ennen laskiaistiistailta alkavaa paastonaikaa, pääsiäisen odotusta. Ulkona pidentyvä päivä loi toivoa talven selän taittumisesta. Aineksista kehkeytyi hyvässä työtiimissä Laskiaista Luostarinmäellä -lyhytelokuva (avautuu YouTubessa), jossa maalaillaan juuri näitä tunnelmia luostarinmäkeläisen naisen ja miehen elämässä kylmänä, huikaisevan kirkkaana talvipäivänä. Yhtä osaa filmissä näyttelevät myös neulakintaat; siellä ne ovat mukana niin kotilieden äärellä kuin vesikelkan kahvoissa. Mitä tällaiset neulakintaat sitten oikein ovat?

Yhdellä neulalla neulomisen taito on ikiaikaista perua: sen arvellaan olevan kaikkein vanhin neuleen tekotapa. Saman tyyppisellä tekniikalla tehtyjä tekstiilijäänteitä esiintyy eri puolilla maailmaa, myös suomalaisten muinaispukujen esikuvana olleissa hautalöydöissä. Toisaalta erityisesti käsineissä perinne on meillä kulkenut sukupolvelta toiselle, Suomen itäosissa jopa jokseenkin katkeamatta nykypäivään. Karjalaisessa perinteessä neulakintaat ovat monelle yhä tutut. Itäistä perua on myös kinnas-sanan käyttö villalangasta neulottujen käsineiden kohdalla: länsimurteissa kinnas tarkoittaa nahkaista käsinettä. Luostarinmäen ajankuvaan sopisivat yhtä hyvin puikoilla kudotut vanttuut, olivathan ne yleistyneet 1600-luvulta alkaen ja etenkin lounaisessa Suomessa ohittivat neulalla tehdyt yleisyydessä. Neulakintaiden käyttö jatkui pitkään puikoilla kudottujen rinnalla, sillä kudoksen luonne tekee niistä erityisen paksut, kestävät ja lämpimät.

Luostarinmäellä on kuluvan talven aikana oikeastikin tehty muunmuassa juuri neulakintaita, museon puvustustarpeisiin. Kuvissa näkyvät valmiit käsineparit neuloi museolle taitava Veera. Museon neulakintaat ovat täysvillaisia ja tarkoituksella hyvin perinteisiä malliltaan ja väreiltään. Työkintaan saattoi pukea ja riisua helposti yhdellä kädellä: siksi leveä suuaukko, joka jää takin hihan päälle. Miehen tummanruskeissa kintaissa näkyy suora, kulmikas kärki: kämmenosa tehtiin kärjestä leveäksi, jotta käsi mahtuu toimimaan kintaan sisällä ja saa näin tukevan otteen vaikkapa kirveenvarresta. Nahkaista liukkaampi villainen käsine tosin on, ja tiedetäänkin niitä usein käytetyn myös nahkaisen työkintaan alla lämpökerroksena. Kalastajilla villakäsine hylki vettä, ja jos haluttiin erityisen vettähylkivä neulos, se tehtiin jouhista. Ahvenanmaalaisilla postiveneiden soutajilla oli pitkään käytössään yhdellä neulalla neulotut vanttuut sekä sukat tai pohjalliset, jotka kestivät työssä ja tuntuivat kuivilta kylmissäkin tyrskyissä.
 

Vanhanajan kansanihmisen vaateparressa kaikki voitiin valmistaa itse. Materiaalin ja tekotavan ratkaisi usein saatavuus ja käytännöllisyys. Omista villoista neulotut käsineet saattoivat toki olla halvemmat hankkia kuin nahkakintaat, mutta lämpimät ne olivat. Koristelulla niin käsineen kuin kantajan arvoa voitiin korostaa – eikä neulakintaan tekokaan ollut mitään hutiluksen hommaa. Työkäsineiden lisäksi tunnettiin mm. sulhaskintaat ja kirkkovanttuut, jälkimmäiset yleensä vaaleasta langasta neulotut, usein varresta värikkäillä langoilla kirjotut. Taidokkaasti tehdyillä käsitöillä saattoi kenties tehdä vaikutuksen puolisoehdokkaaseen, olihan kätevä ihminen hyvä turva tulevaan. Neulotut käsineet kuuluivat monin paikoin myös morsiamen antiin eli lahjoihin, joita morsiamen tuli jakaa tuleville sukulaisilleen.

Entä ne kuuluisat rukkaset? Aivan tarkkaa tietoa ei ole, miten yleistä oli antaa konkreettisesti käsineet hylätylle kosijalle, mutta ajatus on kaunis ja mahdollinen. Ehkä ne olisivat juuri neulakintaat, mene ja tiedä? Lämpöä arvosti ihminen ennen ja halajaa yhä, oli se sitten toisen ihmisen käsi tai suurella, sileällä neulalla neulotut neulakintaat.

Terveisin Luostarinmäki

 

Tietoa kirjoittajasta

Sari
Valtonen
Turun museokeskus