Luostarinmäen museon avautuessa vuonna 1940 alueella oli takanaan jo noin 150 vuoden asutushistoria. Tonttien omistajina oli ehtinyt olla kymmenittäin perheitä ja perheillä sadoittain vuokralaisia. Tontti rakennuksineen ei nimittäin ollut omistajalleen vain koti, vaan tärkeitä vuokratuloja tuottava sijoitus.
Museoksi muutettaessa rakennuksiin sijoitettiin käsityöläisten verstaita. Näin pelastettiin samalla kertaa sekä pala turkulaista vanhaa rakennuskantaa että jo häviämässä olevaa turkulaista ammattihistoriaa. Verstaat sisusti täysin toimintakuntoiseksi silloisen Turun Kaupungin Historiallisen museon tutkija Irja Sahlberg yhdessä vanhojen käsityöläisten kanssa.
Verstaiden tuominen rakennuksiin merkitsi tietenkin samalla sitä, että museovieraiden näkyviltä häivyttyi valtaosa rakennuksissa aidosti asuneista ihmisistä. Vuosikymmenten karttuessa museon asiakkaille onkin saattanut syntyä mielikuva, että verstaat ovat aidoilla alkuperäisillä paikoillaan, ja Luostarinmäki on ollut jonkinlainen ”käsityöläiskaupunginosa”.
Juuri päättyneessä museon uudistamisprosessissa yhtenä päämääränä onkin ollut tuoda esille enemmän alueella aikojen kuluessa oikeasti asuneiden ihmisten historiaa. Irja Sahlbergin arvokasta työtä käsityöläisyyden tallettajana ei ole lähdetty purkamaan pois Luostarinmäeltä, mutta jokaiseen käsityöläisverstaaseen tai kotiin on haettu esiteltäväksi henkilö, joka on todellisuudessakin asunut alueella. Luostarinmäkeen liittyy niin paljon ihmisiä, että edelleenkin vain murto-osa on päässyt esille. Esimerkiksi ”kellosepän talossa” (numero 178) tavataan kelloseppämestari Erik Grönlund 1870-luvulta, ”hattumaakari” Ida Peltonen vuodelta 1900 sekä kammantekijä Emil Ahlroth ja sirkustaiteilija Arvo Avenius 1900-luvulta.
Tämän nyt lisätyn tiedon taakse jää näkymättömiin vielä paljon. Jokaisella Luostarinmäen talolla (eli yhdellä tontilla rakennuksineen) on oma asutushistoriansa. Seuraavassa kerrotaan edellä mainitun ”kellosepän talon” eli talon 178 vaiheita. Tulkinta on tehty asiakirjalähteiden ja talon rakenteiden perusteella.
Tarina alkaa vuodesta 1800, jolloin maanmittari Johan Tillberg laati Turun maistraatin toimeksiannosta kartan Vartiovuoren lounaisrinteeseen muodostuneesta, silloin vielä kaupungin nuorimpiin kuuluneesta asuinalueesta. Jo asuttujen tonttien lisäksi suunniteltiin alueen jatkuvan rinteen yläosaan, ja karttaan piirrettiin nämä vielä asuttamattomatkin tontit. Yksi niistä, numero 178 mitattiin ja paalutettiin vuoden 1800 heinäkuussa kirvesmiehen kisälli Fromille, joka asui sillä hetkellä perheineen vuokralla Itäkorttelin tontilla 41, Luostarinmäestä katsoen Uudenmaantien toisella puolella. Matkaa vuokra-asunnolta uudelle tontille oli alle puoli kilometriä, joten valoisaan vuodenaikaan oli aivan mahdollista rakentaa omaa kotia iltaisin työpäivän jälkeen.
Luostarinmäen rakentajat olivat syntyneet maalla, mutta asuneet Turussa ennen tontin hankkimista. Tämä pätee myös Jacob Fromin perheen kohdalla. Maarian pitäjässä syntynyt Jacob Mattsinpoika ja Kaarinan pitäjässä syntynyt Brita Matsintytär olivat menneet naimisiin Turussa syyskuussa vuonna 1796. Pariskunnalle syntyi vuonna 1798 poika Michel ja tontin rakentamisen aikana kesällä 1801 tytär Ulrika. Vuonna 1802 perhe asui jo omassa uudisrakennuksessaan Luostarinmäellä. Talossa oli vuokralaisiakin, peltotyömies Urban Lindqvist ja hänen vaimonsa Lisa.
Nuorta perhettä kohtasi onnettomuus, sillä Jacob kuoli vuonna 1802. Kirkonkirjassa kuolinsyyksi on merkitty kramppi. Jacobin perukirjasta selviää, että perheen koti käsitti tuvan ja pienen kamarin. Kyseessä olivat luultavasti kadunkulmassa sijaitsevan rakennuksen nykyiset kellosepän verstaan huoneet, jotka ovat syntyneet jakamalla yksi suuri hirsikehikko kahtia väliseinällä.
Ylös kurkihirteen saakka hirrestä salvotut päätykolmiot sijaitsevat yllättäen rakennuksen leveämmillä sivuilla. Syntyy vaikutelma, että Jacob ja Brita ovat ostaneet ja siirtäneet erittäin yleisen tavan mukaan vanhan, muualla käytössä olleen hirsikehikon, kenties parituvan puolikkaan ja jakaneet sen kahdeksi huoneeksi. Päätykolmiot on jätetty entiselleen ja taloa on ehkä ollut tarkoitus jatkaa parituvaksi katonharjan suuntaisesti, mutta perheen isän kuolema on estänyt suunnitelmat. Jacobin perukirjan mukaan perheen irtain omaisuus oli hyvin niukka. Sellaiseksi on kirjattu vain kynttilänjalka, rautapata, kangaspuut, rukki, pöytälevy sekä muutamia vanhoja puutuoleja.
Velkojen määrä ylitti koko omaisuuden arvon. Leski Brita asui lapsineen talossa kuitenkin vuoteen 1815, jolloin velkataakka kävi liian suureksi ja hän myi talon. Vuokralaisina hänellä oli näinä vuosina perhe tai pariskunta kerrallaan. Enimmillään tuvassa ja kamarissa asui yhteensä 3 aikuista ja 3 lasta. Vuonna 1815 talon osti toinen kirvesmiehenkisälli, Mats HiIden. Kauppakirjaan liitetyn ehdon mukaan Hilden lupautui rakentamaan vuoden 1816 aikana, Mikkelinpäivään mennessä samalle tontille leski Britalle kamarin ja eteisen käsittävän asunnon, jossa tämä sai asua ilman vuokraa elämänsä loppuun saakka. Tämä asunto lienee tontin vastakkaisessa kulmassa sijaitseva nykyinen kammantekijän verstas, jossa alkujaan oli vain huone ja eteinen. (Kuva 2) Leski Britan lapsista esikoinen Michel oli tähän mennessä jo lähtenyt kotoa ja päätynyt merimieheksi.
Mats Hilden oli syntynyt Taivassalossa mutta asunut Turussa jo vuosia. Talon ostaessaan hän oli yli neljänkymmenen ikäinen ja perheetön. Vuonna 1817 hän meni naimisiin Merimaskussa aiemmin asuneen lesken Lisa Carlintyttären kanssa. Tällä oli ennestään 11-vuotias tytär Eva, mutta omia lapsia parille ei syntynyt. Kodin kamarin eräästä seinähirrestä on löytynyt kaiverrettu vuosiluku 1817 - kenties veistetty siihen perhe-elämän alkamisen kunniaksi.
Vuoden 1817 aikana Mats pystytti tontin yläkulmaan kaksihuoneisen rakennuksen vuokralaisia varten. Näin voi laskeskella sen perusteella, että seuraavasta vuodesta alkaen talon asukasmäärä kasvoi kahdella pariskunnalla, jotka kumpikin jäi vuosiksi taloon vuokralle: nuori pari, kirvesmiehenkisälli Forsström perheineen sekä vanha pariskunta, palovahti Grönroos vaimoineen. Tällaiset kahden erillisen huoneen rakennukset ovat olleet Luostarinmäellä tyypillisiä vuokra-asuntoja. Kumpaankin kamariin on johtanut oma ulko-ovi ja eteinen, ja kummassakin on ollut tulisijana kakluuni. Liesi ja leivinuuni muurattiin vain omistajan itsensä asuntoon, vuokralaisten päivittäinen ruoanlaitto hoitui kakluunissa.
Ennen kuolemaansa vuonna 1827 Mats Hilden ehti luultavasti ponnistella kokoon vielä yhden vuokrahuoneen, pienen kamarin oman tupansa ja kamarinsa kylkeen. 1820-luvun aikana talossa 178 asui vaihtelevasti neljästä kuuteen perhettä. Turun palon jälkeisinä vuosina seinien suojiin mahdutettiin kuitenkin jopa 12 ruokakuntaa - toiset perheitä, suuri osa yksineläjiä. Vuonna 1830 talon kuudessa huoneessa asui yhteensä 15 henkilöä. Muissakin palolta säästyneissä turkulaistaloissa vallitsi todennäköisesti samankaltainen tai suurempikin ahtaus, kun kodittomiksi jääneet tarvitsivat katon päänsä päälle.
Lisa Hildenin tytär Eva meni naimisiin vuonna 1830. Sulhanen, palovahti Jeremias Friman oli kotoisin aidan takaa naapuritalosta, ja nuoret olivat tunteneet toisensa siitä asti, kun Eva oli äitinsä mukana vuonna 1817 muuttanut Luostarinmäelle. Naapuritalo oli Jeremiaan synnyinkoti, jonka hänen isänsä kirvesmies Friman oli rakentanut aivan 1800-luvun alussa.
Eva ja Jeremias perivät talon 178 Evan äidin kuoltua vuonna 1836, ja asuivat siinä viiden lapsensa kanssa. Sopimuksen mukaisesti leski Brita From hallitsi vuokratta omaa kamariaan kuolemaansa saakka vuoteen 1844, jolloin asunto palautui Hildeneille. Talon 178 vuokralaismäärä tasaantui Turun palon aiheuttamien ruuhkavuosien jälkeen. Nyt kussakin vuokrahuoneessa asui vain yksi perhekunta. Kun jo leskeksi jäänyt Eva kuoli vuonna 1855, kukaan lapsista ei lunastanut taloa. Vain tytär Gustava jäi paikalle muutamaksi vuodeksi mentyään naimisiin erään vuokralaisen, merimies Johan Hellmanin kanssa. Talo myytiin vuonna 1856 julkisella huutokaupalla kirvesmiehen kisälli Reinhold Lindströmille.
Reinhold Lindström oli syntynyt vuonna 1831 Turussa palvelustytön poikana. Ostaessaan talon 178 hän juuri myös mennyt naimisiin somerolaisen Maria Petterintyttären kanssa. Ainoa lapsi Olga syntyi Luostarinmäellä seuraavana vuonna. Talon rakennukset olivat huutokauppapöytäkirjan mukaan olleet jo huonokuntoisia. Vuokralaisten määrä ja siten vuokratulot uhkasivat vähetä, joten korjauksia tarvittiin. Kaksihuoneinen vuokratalo tontin yläkulmassa saikin luultavasti juuri Lindströmien aikana Luostarinmäellä vielä harvinaisen tiilikaton, joka näkyy eräässä varhaisessa valokuvassa (kuva 4). Päärakennusta ja entistä Brita Fromin mökkiä suojasi alueella yleisemmin käytetty tuohi- ja lautakatto. Samoihin aikoihin myös ulkoseiniä laudoitettiin ja kadun varren seinillä laudat vieläpä siveltiin puna- eli vesivärillä, siis keitetyllä punamultamaalilla. Väristä on yhä jäljellä aavistuksia rakennuksen räystäiden suojissa.
Rakennusmestariksi kohonnut Lindström osti vuonna 1867 myös alarinteen suuntaisen naapuritalonsa (talo 179). Muutaman vuoden kuluttua perhe muutti sinne ja myi pois talon 178. Se siirtyi nyt ensin kadunlaskija Gustav Johanssonille, tältä kadunlaskija Efraim Wileniukselle ja vuonna 1879 kirvesmies Johan Gustavssonille. Johanssonit ottivat talolle palovakuutuksen heti ostamisen jälkeen, ja edellä mainitut tiedot vesikatoista, ulkolaudoituksesta ja -maalista ovat peräisin siitä. Talon kaksi pihavajaa olivat jo tuolloin olemassa, mutta ne jätettiin vakuutuksen ulkopuolelle.
Palovakuutusta otettaessa leski Brita Fromille aikanaan tehty talo oli vielä yksihuoneinen. Joku edellä mainituista kolmesta omistajasta, todennäköisesti kirvesmies Gustavsson lisäsi tähän rakennukseen pienen kamarin ja laajensi eteistilaa kuistilla. Minkäänlaista rakennuslupaa tämän Luostarinmäen pienimpiin kuuluvan huoneen tekemiseen ei ole haettu. Turun rakennusjärjestys edellytti piirustusten laatimista ja niiden käsittelemistä maistraatissa, mikäli vanhaa rakennusta korjattiin niin että julkisivu muuttui. Kamarin rakentamisen olisi siis pitänyt tallentua asiakirjoihin, varsinkin kun sinne tehtiin tietenkin myös kakluuni. Viimeistään sen olemassaolon luulisi paljastuneen nuohouksia ja palotarkastuksia suoritettaessa. Ovatko asiakirjat puutteelliset vai onko huone todella rakennettu täysin salaa?
Johan ja Gustava Gustavssonin perheestä tuli talon 178 pitkäaikaisin omistaja, sillä he asuivat siinä 35 vuotta, lähes yhtä kauan kuin Hildenit ja Frimanit yhteensä. Perheessä oli viisi lasta, joista esikoinen Oskar oli 17-vuotias perheen muuttaessa Luostarinmäelle. Nuorimmainen Karl syntyi Luostarinmäellä vuonna 1882. Teollistuva Turku kasvoi nopeasti 1870- ja 1880-luvuilla ja veti puoleensa yhä uusia asukkaita. Myös talossa 178 vuokrahuoneet täyttyivät, ja ahtaus saattoi käydä jopa tukalammaksi kuin vuosikymmeniä aiemmin Turun palon jälkeen. Suurimmillaan talon asukasluku oli vuoden 1900 tienoilla. Silloin Gustavssoneilla oli vuokralaisinaan kaksi perhettä, yksi leskivaimo ja peräti 13 yksin asuvaa nuorta työläismiestä tai -naista, joita siis täytyi olla asettunut useita yhteen huoneeseen. He viivähtivät kukin talossa lyhyen ajan ja vaihtoivat jälleen asuinpaikkaa.
Leskeksi jäänyt Gustava Gustavsson asui talossa 178 kuolemaansa saakka. Vuonna 1914 perilliset myivät talon Turun kaupungille. Kaupunki hankki Luostarinmäkeä haltuunsa pala palalta, tarkoituksenaan hävittää vanha asutus ja ulottaa tilalle ruutuasemakaava. Samoihin aikoihin kaupungissa oli kuitenkin alkanut nousta esiin vastakkainen näkökanta, joka korosti Luostarinmäen ainutlaatuisuutta Turun palolta säilyneenä yhtenäisenä, historiallisena alueena. 1930-luvun mittaan keskustelun laineet tyyntyivät ja kaupunki taipui ulkomuseon perustamiseen.
