Älkää suostuko todellisuuteen

Antin teoksissa maailmaa katsotaan juuri tällä tavalla, ulkoavaruuden asukkaan näkökulmasta

On jo melkein 20 vuotta, kun kuulin taiteilijasta, joka muljautti helsinkiläisiä taiteen ug-piirejä. Olin tuolloin nuori taidekriitikko ja tietysti hyvin kiinnostunut tästä uudesta tekijästä. Taiteilija oli Kuvataideakatemian opiskelija, jonka teos teki yksinkertaisella tavalla näkyväksi taiteen mahdollisuudet luoda oma maailmansa.

Teoksen nimi oli Hikityö (Sweat work, 2004) ja sen idea oli yksinkertainen: taiteilija juoksi rakentamallaan juoksupyörällä itsensä hikeen ja painoi sitten kehonsa valokuvapaperiin, johon jäi hänen omakuvansa. Teoksessa oli yksinkertaisista aineksista huolimatta monta mullistavaa piirrettä, jotka erottivat sen muusta kuvataiteesta. Mittakaava, jossa hamsterin sijaan ihminen juoksee juoksupyörällä – teoksen ajallinen ja paikallinen ulottuvuus, joka antoi sille tapahtuman luonteen – sekä visuaalinen puoli, jossa kuvataideteos, omakuva, toimii niin ikään ajassa ja paikassa vain lyhyen hetken, vähän kuin eideettisenä harhana. 

Pitkä mies, valtavan ystävällinen ja vähän ujo

Kuten hyvä taide aina, tämä teos jatkoi elämäänsä ihmisten puheissa. Siitä käytiin keskusteluja eri yhteyksissä ja päähenkilönä oli mies nimeltä Antti Laitinen. Hikityö on hyvä esimerkki Laitisen taiteesta. Teoksia leimaa se, että ne elävät tarinoina. Niissä on kertomuksellisia piirteitä, jotka irrottavat kuvataiteen artefaktien maailmasta. Laitisen taide ei ole vain ihmisen tekemä esine, vaan teokseen kuuluu kiinteästi myös teko, tekeminen.

Tapasin Antin vasta kuukausia sen jälkeen, kun olin kuullut hänen taiteestaan. Pitkä mies, valtavan ystävällinen ja vähän ujo. Aluksi oli hankalaa sovittaa yhteen sitä vaatimattomuutta, joka hänen olemuksestaan huokuu suhteessa teoksen synnyttämään kuohuntaan. 

Antti Laitisen sisäinen maailma on ihmeellinen. Hän ei ole millään tavalla yrittänyt pukea käsitteelliseen muotoon työskentelyään, jonka tunnuspiirteille Frederic Jamesonin kaltaiset estetiikan auktoriteetit ovat rakentaneet koko filosofiansa.

On oikeastaan nerokasta, että Laitisen työskentely on aina karttanut akateemista käsitteenmuodostusta, vaikka se vastaa niin monia sen ihanteista. 

Antin näkökulmasta voisi pientä vääryyttä totuudelle tehden sanoa, että hän on työssään yhdistänyt taiteen ja urheilun: fyysinen haaste on aina ollut keskeinen osa hänen työskentelyään. Hänen ajattelunsa kehys ja väline on hänen ruumiinsa. Työtä tekevä keho.

Vähän vastaavalla tavalla taidetta ja urheilua yritti aikanaan 1940-luvulla yhdistää loistelias taidemaalari Mauno Markkula. Mika Waltari kirjoittaa, että Markkula keitti ateljeessaan Jalasjärvellä ämpärillisen vettä ja lähti sitten kävelemään ulos ämpäriä kantaen. Markkula käveli niin pitkään, että vesi oli tarpeeksi jäähtynyttä peseytymiseen. Sitten hän kylpi kantamallaan vedellä.

Antti Laitisen suhteen tämä analogia tosin ontuu, sillä Markkulalle urheilu oli taiteen ulkopuolinen osa työskentelyä. Laitiselle performatiivisuus ja itsensä likoon laittaminen on aina keskeinen taiteellista sisältöä luova asia.

Laitinen on taiteessaan olemukseltaan täydellisen fyysinen, mikä korostuu töiden toteutuksessa. Hänen työskentelynsä koostuu kahdesta osasta: pitkäaikaisista pohdiskeluista, joiden vastapainona teokset kiteytyvät fyysisiksi prosesseiksi.

Tekeminen kaiken lähtökohtana

Kymmenisen vuotta sitten kirjoitin Laitisen Jyväskylän näyttelystä sanomalehti Keskisuomalaiseen artikkelin. Kutsuin häntä tuolloin kansainväliseksi kesämökkitaiteilijaksi. Anttia termi nauratti, mutta sillä on oma selitysvoimansa. Suuri osa täällä olevista uran alkupään teoksista on saanut alkunsa Haukiputaan kesämökin seudulla. Uudemmissa teoksissa Laitinen on työskennellyt paljolti kotipaikkakunnallaan Somerolla. Varsinkin Haukiputaalla Antti on loputtomien tarinoiden taiteilija, joka on toteuttanut teoksiaan ihmisten takapihoilla, taidemaailman ulkopuolella. 

Kiehtovassa taiteessa on usein sellainen tunnuspiirre, että tekemisen pakko johtaa lopputulokseen, joka valmistuessaan tuntuu vääjäämättömältä ja väistämättömältä. Laitisen teoksista tämä ominaisuus on helposti löydettävissä: teosidea johtaa hänellä taiteen tekemiseen prosessina. Isoin kysymys Antti Laitisen työskentelyssä on aina se, miten lopputulos alkaa muodostua proseduraalisesti. Eli tekeminen itsessään on sisällön ydinmehua. Toteutuksessa suunnitelman noudattaminen muodostaa puitteet sisällön syntymiselle. Taide ikään kuin tapahtuu ennemmin kuin että se olisi pelkkä lopputulos. Laitisen taiteessa keskeistä onkin nimenomaan se prosessi, jolla teokset syntyvät.

Teoksessa Forest Square (2013) Antti Laitinen on lajitellut aarin alan metsää värin mukaan ja installoinut sen geometriseksi kokonaisuudeksi. Kuva: Ville Mäkilä/TMK.

Proseduraalisuus on kirjallisuustieteessä käytetty termi, jolla tarkoitetaan sellaista kirjallisuutta, jonka tuottamisessa noudatetaan ennalta asetettua toiminnan tapaa, ohjetta tai menetelmää. Teos syntyy siten lopputuloksena, jossa menetelmä toimii sekä syntyideana että tekemisen rajoitteena. Antti Laitisen taiteessa tällainen ajatus on vahvasti läsnä. Hänen menetelmiensä lopputulokset ovat aina paitsi vaikuttavia teoksia, myös upeita tarinoita. Ne ovat syntyneet niin yksinkertaisista lähtökohdista, että kuka hyvänsä missä päin tahansa maailmaa viehättyy niistä ja innostuu niistä. Ne elävät samaan tapaan kuin runous, joka kasvaa puhutusta kielestä ihmisten keskelle.
Urheilun lisäksi runous onkin toinen viitepiste, jonka haluan kytkeä Antti Laitisen taiteeseen.

Antin havainto on aina ihmeellisen omaperäinen, muttei koskaan kryptinen

Oxfordin kirjallisuuden professoriksi pyrkinyt Stephen Moss pohti kysymystä, mitä varten runous on olemassa. Hänen mielestään kyse on havaintojen tekemisestä. Runous kehittää kykyämme kiinnittää huomiota elämään, se on tapa havainnoida maailmaa. Hyvä runo katsoo maailmaa läheltä. Se näkee kuin ulkoavaruuden asukas kaiken ensimmäistä kertaa, tuoreena ja uutena. Kaikki muu runoudessa on toissijaista.

Antin teoksissa maailmaa katsotaan juuri tällä tavalla, ulkoavaruuden asukkaan näkökulmasta. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, miten hänen teoksistaan on tullut kansainvälisiä meemejä. Antin havainto on aina ihmeellisen omaperäinen, muttei koskaan kryptinen. Se on välitön ja tuore. Teoksen takaa tunnistaa aina maailman tuttuna, mutta näkökulma on nuljauttanut kaiken tuoreeksi ja uudeksi. 

Mikä hyvänsä on mahdollista

Taiteellinen työskentely ei aina noudata järkeä. Tai oikeastaan taiteen ihme on, että se ei piittaa järjestä, vaan se luo oman todellisuutensa. Antti Laitisen maailma on upea esimerkki siitä, että kenenkään ei tarvitse suostua todellisuuteen. Että ihminen on vapaa. Että mikä hyvänsä on mahdollista.

Sain tästä asiasta ikimuistoisen opetuksen 12 vuotta sitten, kun törmäsin Anttiin sattumalta kapakassa. Emme ole nähneet pitkään aikaan, joten kysyin mitä hän nykyään puuhaa. Hän kertoi suunnittelevansa kaarnavenettä.

"Aion ylittää sillä meren", Antti sanoi.
"Osaatko purjehtia?" kysyin.
"En."
"Osaatko rakentaa veneen?" jatkoin tiedustelua.

Siitäkään hänellä ei ollut mitään kokemusta. Innostuin ideasta välittömästi, vain Antti voi keksiä jotain näin järjetöntä. Kapakan pöydässä piirsimme ensimmäiset ja ainoat piirustukset veneen mallista. Antti suunnitteli rungon viidellä viivalla, minä piirsin masto- ja peräsinvaihtoehtoja.

Tämä teos päätyi kymmenisen vuotta sitten tähän museoon, jossa nyt olemme. Purjehdus päätyi meripelastukseen Virossa Naissaaren edustalla. Meripelastuksen miehistö saapui silloin tänne näyttelyn avajaisiin. Se oli ikimuistoinen ilta – ja ennen kaikkea ikimuistoinen tarina, juuri sellainen, josta Antti Laitisen taide koostuu.

Tämän Kaarnavene-teoksen (Bark Boat, 2010) kuvia on tulossa kesällä Tuomiokirkon edustalle puistoon ulkonäyttelyyn. Tänään avautuva näyttely on siis kesän alkuräjähdys Antti Laitisen maailmaan.

Tieto, joka ottaa valtaansa

Hyvin järkevän ihmisen ongelma on se, että mieli rakentaa todellisuuden ja rutiinit, joista syntyy itseään toteuttava profetia. Se on kuin häntäänsä syövä käärme, joka perustelee oman umpikujansa loogisesti.

Järjen ulkopuolisessa maailmassa emotionaaliset ja keholliset tilat ovat tunnistettavissa tietona, joka ottaa valtaansa. Esimerkiksi pelko syntyy tiedosta, että jotakin pahaa on ilmassa. Nauru kumpuaa syvästä absurdin tiedosta. Antti Laitisen taiteen kiehtovuus on siinä, että se synnyttää tällaista fyysistä tietoa – usein hyvin vaivattomasti ja yksinkertaisista lähtökohdista.

Julistan minulle annetuilla valtuuksilla tämän Taipuisa maisema -näyttelyn avatuksi! Olkaa hyvä ja upotkaa Antti Laitisen mahtaviin teoksiin – älkääkä suostuko todellisuuteen! 
 

Antti Laitinen: Taipuisa maisema 28.5.–18.9.2022

Näyttelyopastukset 

  • suomeksi sunnuntaisin klo 14
  • ruotsiksi 3.7., 31.7., 28.8. ja 18.9. klo 15

Nail Trunk -naulaustyöpaja WAMin Ekoluodolla 7.6.–13.9. tiistaisin 15–17 

Omatoimityöpaja: Utuiset maisemat 28.6.–7.8.

Taiteiden yö 11.8. klo 18–23

WAMin Lasten viikonloppu 3.–4.9. klo 10–15

Aukioloajat ja hinnat

Tietoa kirjoittajasta

Aleksis
Salusjärvi
Aleksis Salusjärvi on suomalainen kulttuuritoimittaja ja sanataidekouluttaja. Blogimerkintä perustuu Taipuisa maisema -näyttelyn avajaispuheeseen 27.5.2022.
Asiasanat: