Harri Kalhan avajaispuhe

Julkaisemme tietokirjailija, dosentti FT Harri Kalhan loistavan avajaispuheen. Kalha avasi Anneli Nygrenin ja Hyäryllistä-taiteilijaryhmän näyttelyt WAMissa 6.2.2020.

"Taide on hyödyllistä. Se tuottaa tarvekaluja. Jos ei ihan konkreettisesti, niin henkisesti. Taide tekee hyvää. Se edistää itsetuntemusta, terapoi, sivistää tai vähintään jalostaa mieltä.

Tänään avautuva duettonäyttely vaatii nämä heppoiset oletuksemme tilille. Hyäryllistä-porukan nimi viittaa nyrjähdykseen. Murre on hyödytöntä, aivan kuten oikea taidekin. Murre murtaa. Se ei hyödytä ketään taikka mitään, korkeintaan hyäryttää.

Anneli Nygren puhuu pop-kulttuurin fanislangia murtaen, vienolla taidepuheen ja kulttuuriteorian aksentilla. Onko Nygrenin taiteesta hyötyä? Minusta ei, ja juuri siinä piilee sen arvo, sen hyäryllisyys. Tekeekö Hyäryllistä-jengin taide meidät onnelliseksi? Tuskin. Mutta ainakin minut se tekee kovin anneliseksi.

Hyäryllisyys sai alkunsa 30 vuotta sitten Limingan taidekoulusta. Pian painopiste siirtyi Turkuun. Moni teistä muistaa Aninkaistenkadun Studion. Poikkitaiteellinen meuhkakeskus pysäytti satunnaiset ohikulkijat Fastarts-ikkunagallerian ääreen. Itse muistan helsinkiläisenä installaatiot Amos Anderssonin Off Skene -näyttelyssä 2002 sekä Kluuvin gallerian ”Mummovuuduun” visuaaliset loitsut viitisen vuotta sitten.

Hyäryllistä-kollektiivia on tapana kutsua taiteilijayhmäksi, vaikka kyseessä on pikemminkin jengi tai joukkio. Tarkoitan tällä sitä, että hyäryllinen synergia syntyy yksilöllisyyden ehdoilla, eikä päinvastoin. Puhalletaan eri hiiliin vaikkakin rinnakkain. Ehkä tämä selittää pitkäikäisyyden.

Hyäryllistä-porukka kantaa surrealismin kunniakasta viittaa pieteetillä mutta kuvia kumartelematta. Yllättävät rinnastukset, överi estetiikka ja unenomaiset vinksahdukset väistelevät arjen suoraa tarkoitusta. Uni on hyäryllistä – siitäkin huolimatta, että media yrittää tavan takaa väittää unityötä jopa hyödylliseksi. Nykytiede väittää, että uni puhdistaa aivot. Taiteessa on toisin: uni ei niinkään putsaa kuin sottaa – hämärtää, hämmentää. Hyvä näin.

Tauluja ei ole ripustettu seinälle väärinpäin (kuvapuoli seinää vasten), jotta ymmärtäisimme taidekulttuurin diskurssisidonnaisuuden, tai intoutuisimme pohtimaan taidekulttuurin kaupallisuutta. Ne on ripustettu väärin päin, koska ne ovat kauniimpia niin.

Taulu, joka näyttää meille näppyläisen takapuolensa, muistuttaa samalla matalan ja korkean hankalasta riippuvuussuhteesta. 

Hyöryllistä-jengin teokset saattavat yhteen kaksi eripuraista, hierarkkista termiä: käsityö ja käsite. Teokset purkavat tuota ikiaikaiselta tuntuvaa hierarkiaa, joka on loppujen lopuksi varsin nuorta perua. Siitä mielestäni ryhmän nimi: hyäryllistä viittaa käsityöhön, sen alkuperäiseen funktioon – lämmittämiseen, koristamiseen, käyttötavaran valmistamiseen – miksei myös nykyaikaisemmin mieltyvään funktioon: taiteen aktiiviseen kantaa ottavuuteen. Pohjalla on frustraatio: ”Pitäisi tehdä jotain hyäryllistä”. Jokaista taiteilijaa ja kirjoittajaa piinaa samainen eksistentiaalinen ahdistus – ikään kuin taide itsessään ei koskaan riittäisi.

Ehkä olisi paras jättää aktivismi yksityiseen (oikeaan) elämään, jossa se on tehokkaampaa, hyödyllisempää.

Myös Anneli Nygrenin kohdalla nuo kaksi käsitesukulaista, käsityö ja käsite, hiertyvät kuhmuisiksi. Aika moni pitää Nygreniä ovelana käsitetaiteilijana, joka teki ironista pilaa sellaisista konventioista kuin audiovisuaalinen teknologia, pop-kulttuuri ja sukupuoli. Taide on siksi metka asia, ettei näitä teemoja voi suoranaisesti kieltääkään. Mutta minusta niissä ei ole Nygrenin taiteen juju.

Olen saanut kirjoittaa Nygrenistä pitkästi eri aikoina ja toki aina korostanut muun muassa sukupuolinäkökulmaa. Eihän Annelista oikein voi puhua pyörittelemättä mielessään nais-etuliitettä. Vuonna 2007 päädyin kuitenkin luonnehtimaan Nygreniä ”kansanvideotaiteilijaksi” (tai videokansantaiteilijaksi). Näin hänessä tiedostuksen sijaan aitoutta ja autenttisuutta – romantiikan arvoja, joille nykytaide oli kääntänyt selkänsä. Nygren oli queer, mutta sanan alkuperäisessä merkityksessä.

On ymmärrettävää, että haluamme asettaa Nygrenin nykytaidelogiikan sisään – mutta on yhtä tarpeellista samalla rimpuilla logiikan yksioikoisuutta vastaan. Nygrenissä kiehtoo ennen kaikkea se, miten hänen tuotoksensa kurkottavat tiedostavuuden tuolle puolen. Hän tulee asettaneeksi lainausmerkkeihin niin taiteen tekemisen konventiot kuin koko käsitteellisen ”kantaa ottavuuden” ideologian. Jälkimmäisestä on tullut taidepuheen mytologista ongelmajätettä, jota kierrätetään hengettä täyttämään kulttuuriteollisuuden oletettua sisältötyhjiötä.

Anneli on aivan alusta asti leikkinyt taiteilijaa, ja juuri se tekee hänestä niin jäljittelemättömän. Anneli leikki jo teininä paitsi taiteilijaa myös mediamogulia, ja askel ohjaaja-tuottajan rooliin oli vain ajan kysymys. Se, onko Annelin taideleikki ”oikeaa” taidetta, on täysin irrelevantti kysymys. Tituleerasin häntä ”postmodernin videotaiteen Mona Lisaksi” 22 vuotta sitten kirjoittamassani kirjasessa. Mitä siihen enää lisäisi? Ikävuosia on itse kullekin tullut lisää, mutta arvoituksellisuus on ja pysyy. Mona Lisa on iätön.

Videoissaan Anneli leikkii nukeilla, ihmisnukeilla ja oikeilla nukeilla. Teokset ovat paitsi käsikirjoitettuja minidraamoja ja pop-kulttuurin parodioita myös ja ennen kaikkea dokumentteja tekijänsä päänsisäisestä universumista. Nukkeleikit ovat myös Hyäryllistä-jengin todellisuutta, kiitos ennen kaikkea nukkekeisari Jouko Korkeasaaren. Nukeilla leikkiminen on tavallaan aikuisuuden – aikuisen tulosvastuun – kieltämistä.

Nukke on objekti, mutta samalla subjekti, tekijänsä minuuden jatke.

------

Jos löydän itseni tänään avautuvista näyttelyistä, se on juuri subjektiivisuuden, anti-konseptualismin ja tulosvastuuttomuuden ansiota. Sekä Nygren että Hyäryllistä-porukka tulevat töissään kommentoineeksi tapaa, tavan käsitettä – arjen tavanomaisuutta, mutta myös taiteen tapakulttuuria. Tapa ja tavattomuus kietoutuvat yhteen – tämänhän näki jo surrealismin kummisetä, Sigmund Freud. Freudia kiehtoi tutun ja turvallisen nyrjäyttävä kumma epä/kodikkuus: tavaton, joka suistaa arjen uraltaan. Suomenkielen tapa se vasta onkin kiehtova, sillä imperatiivimuotona se muuttuu julmaksi käskyksi tehdä jotain tavatonta, tavattominta mitä ihminen voi tehdä.

Tappaa voi myös metaforisesti: isänsä voi murhata, darlinginsa voi killata, tai kuten Roberta Flack tiesi: toinen voi tappaa pehmeästi laulullaan. Tavan voi myös tappaa ja darlingeistaan voi tehdä taideteoksia. Tämä ambivalenssi vetoaa minuun. Yhdyn kapinaan taiteen hyvätapaisuutta vastaan.

Samastun myös Hyäryllisissä installaatioissa ja assemblageissa kuvittuvaan runsaudenpulaan: ”viktoriaanista gotiikkaa” henkivään tavarataivaaseen, joka kätkee kääntöpuolelleen hoarding-helvetin. Vähemmän ei voi koskaan olla enemmän. Ei siksi, että elämme tavaroituneessa maailmassa, vaan siksi että tavara on ihmisyyden välttämätön uloke. Ilman tavaraa ei ole taivasta. Pahaisinkin tavaran retale on yhtä arvokas kuin sille sielun lahjoittava ihminen.

Letittäminen on toinen metafora, jonka hyäryllisyyteen sitoudun. Siinäkin enemmän on enemmän. Freudille palmikko oli fallinen korvike ja koko taiteen kyseenalainen alku ja juuri. Lähtökohtaisesti palmikko kertoo kontrollista. Vallaton luonto pitää saada kuriin: palmikko on struktuuria, funktionaalista järjestelmää – muotoa. Kun letin avaa, tuloksena on rytmikäs laine, luonnon jäljitelmä. Hyäryttömät letit on punottu niin tiukoiksi pesäkkeiksi, ettei niitä voi kuvitella koskaan avattavan. Niiden sisällä kuhisee.

Jo Peppi Pitkätossu tiesi, ettei palmikoita voi alistaa kulttuurin kaavoihin. Tarvitsemme luonnottomia lettejä, kuhisevaa maailmaa joka on heikun keikun ja mullin mallin. Tarvitsemme nukkesairaalan hylkäämiä nuken retaleita, jotka irvistävät kivusta ja kiljuvat nautinnosta.

Tarvitsemme barbiemo Annelia, Hollywoodin Huvikummun Harvey Barbisteinia. Tarvitsemme kulissien takana lymyilevää, kuritonta Mona Lisan hymyään hymyilevää videotaiteilijaa, lettipäistä Leonardoa.

Tässäpä päivän paradoksi: tarvitsemme hyäryllistä hyödyttömyyttä, tarvitsemme annelismia ja nygrenologiaa – näitä suunnattomia suuntauksia, jotka murtavat käsitteellisen taiteen konventioita ja kohottavat kotikutoisuuden parrasvaloihin. Jotka työstävät tapaa, mutta lähestyvät tavatonta.

Ja huom. vaikka puhuin ismista, se ei ole monistettavissa. Nygren-koulukuntaa ei ole näköpiirissä. Annelismi ei sikiä – jos se sikisisi, polvi ei paranisi tytöstä, vaan menettäisi sielunsa. Samaan tapaan voidaan todeta hyäryllisistä luonnon elementeistä: niiden eetos piilee luonnottomuudessa. Sanotaan siis ”Ei!”  kaiken maailman hyäryllisyystalkoille, kiitos."

Kuvassa Harri Kalha pitämässä avajaispuhetta. Kuvaaja: Jonni Saloluoma.