Mitä emme saa unohtaa

Kuvittele etten olisi tässä

Miten kuvailisit minua?

Mitä oppisit minulta?

Mitä muistaisit minusta?

Muistaisit, muistaisit, muistaisit…..

Kuinka monta kertaa minun on kysyttävä sitä?

Mutta mitä haluaisit muistaa?

Kuka, missä, miten, MIKSI?

On sanottu, että se, mitä muistamme on sekoitus unohtamisesta ja toisten ihmisten kertomusten muokkaamista kuvista.

Ja siksi tärkeintä ei ole se, mitä muistamme,

vaan se, MITÄ EMME SAA UNOHTAA.

Viktigare än det vi minns

är det vi inte får glömma.

Arvoisa yleisö,

1900-lukua on oikeutetusti kuvattu ihmiskunnan historian verisimmäksi vuosisadaksi. Brittiläinen novelisti Margaret Drabble käytti ilmaisua A Beastly Century, viheliäinen vuosisata. Useat tutkijat ovat päätyneet arvioon, että yli 220 000 000 ihmistä menetti henkensä sodissa, maiden sisäisissä aseellisissa konflikteissa, puhdistuksissa ja erityyppisen rakenteellisen väkivallan seurauksena. Suomen sisällissota 1918 on yksi traaginen esimerkki tilanteesta, jossa veli kääntyy veljeään, sisar sisartaan, ihminen toista ihmistä vastaan; tilanteesta, jossa käännytään väkivallan tielle; tielle, jolta paluuta ei ole. Sen aikana ja sodan jälkeen noin 37 000 ihmistä menetti henkensä. Sota ja sen jälkimainingit jättivät syvät haavat kansakunnan kollektiiviseen muistiin sekä sukujen ja yksittäisten ihmisten mieliin. Haavat ovat parantuneet, mutta arvet ovat edelleen olemassa.

Kuulun ikäpolveen, jonka kouluopetuksessa vuodesta 1918 vaiettiin lähes kokonaan. Pitkä hiljaisuus alkoi murtua vasta toisen maailmasodan jälkeen. Jussi Onnismaa kirjoitti vuonna 2008: Muistaminen on menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden kutsumista juuri tähän hetkeen. Yleinen muistaminen ja unohtaminen on myös poliittinen tapahtuma. Kun laajamittaisten traumojen aiheuttamien tapahtumien seuraukset saavat riittävästi julkisuutta, muistamiseen ja traumaan liittyvä politiikka tulee mahdolliseksi. Voimme puhua muistamisen politiikasta.

Seppo Hentilä puolestaan kirjoittaa äskettäin julkaistussa teoksessaan Pitkät varjot: Muistamisen historia ja politiikka: Talvisodan yksimielisyydestä koko kansan yhteisenä positiivisena kokemuksena tuli eräänlainen pimennysverho, joka voitiin tarvittaessa vetää sisällissodan katkerimpien muistojen eteen.

On hyvin vaikeaa mutta samalla tärkeää ja välttämätöntä avata hiljaisuuden verhot.

Työssäni konfliktialueilla ja osallistuessani sotavainajaprojektissa WW2 kaatuneiden suomalaissotilaiden hautojen etsintään ja avaamiseen entisen Neuvostoliiton alueella, olen oppinut ymmärtämään haudan merkityksen ja tärkeyden. Ihmisillä, jotka ovat menettäneet läheisensä, on toive saada haudata rakkaansa hautaan, joka kantaa hänen omaa, oikeaa nimeään, uskontonsa ja yhteisönsä traditioiden mukaisesti. Tämä toive on universaali, sen kohtaamme kaikkialla maailmassa. Omaisilla on oikeus saada tietää, mitä heidän rakkailleen on tapahtunut. Tieto auttaa jälkeenjääneitä sulkemaan oven menneisyyteen, suuntaamaan katseensa tulevaisuuteen ja jälleenrakentamaan omaa sortunutta ja eri tavoin vammautunutta yhteisöään. Tieto ja historiallinen tutkimus voivat auttaa myös löytämään tien sovintoon, anteeksiantoon ja kestävään rauhaan. Rauha on synnytettävä siellä, missä kosto ja väkivalta ovat syntyneet ja missä niiden on annettu kasvaa ja vahvistua. Rauha ja oikeuden toteutuminen viitoittavat tietä anteeksiantoon.

Syksyllä 1996 edessäni istui nuori Bosnian sodassa haavoittunut vaimo, kahden lapsen äiti. Meillä ei ollut yhteistä kieltä. Tulkin välityksellä hän kertoi kuulleensa, että olimme mahdollisesti löytäneet hänen kadonneen miehensä ruumiin Srebrenicaa ympäröiviltä vuorilta. Hän ojensi laukustaan laminoidun valokuvan kahden nauravasta nuoresta miehestä. Alla oli teksti Muisto Srebrenicasta, toukokuu 1995, kaksi kuukautta ennen serbijoukkojen marssia kaupunkiin. Kuva oli minulle tuttu, olimme löytäneet saman valokuvan yhden vainajan taskusta. Vainajalla oli yllään sama nahkatakki, joka hänellä oli valokuvassa. Mietin mitä sanoisin hänelle, mutta hän ehti ensin. Hän sanoi yksinkertaisesti "Kiitos". Epävarmuuden aika oli ohi. Hän ei enää elättänyt toivoa, että hänen miehensä olisi elossa jollain salaisella vankileirillä. Hän ja heidän lapsensa saivat haudan, jonka äärellä he voivat muistella rakkaudella puolisoa ja isää.

Emeritusprofessori Jukka Aaltonen kertoo koskettavasti kirjassaan Leijan varjo (2009) isoisästään, joka menehtyi Hennalan vankileirillä ja haudattiin nimettömänä joukkohautaan 5.6.1918. Sotasurmat-projektissa kerättiin kattavat tiedot sisällissodassa kuolleista ja vuonna 2002 nimilaista julkaistiin internetissä. Jukka Aaltonen kirjoittaa 7.3.2002:

Löysin isoisäni nimen…. tuntui kuin olisin ollut hänen haudallaan…. Lähes 85 vuoden takaisen kuoleman hauta oli edessäni. Se oli nimeä kantavan tietokoneeni ruudulla: Suru, jota isäni ei koskaan voinut tällä tavalla tuntea oman isänsä haudalla, koska sitä ei koskaan ollut nimenä. Tässä hän on, tähän hänet on haudattu, tässä on hänen nimensä… Minä itkin isäni orpouden surua ja kaikkea sitä, mitä hän oli orpoudestaan ja suremattomasta surustaan minuun siirtänyt.

Jukka Aaltonen jatkaa:

Ja minä haluaisin antaa anteeksi. Mutta kenelle minä antaisin anteeksi. Anteeksi ei voi koskaan antaa tai armahtaa ylhäältä päin. Minä voisin antaa anteeksi sille, joka pyytäisi minulta anteeksi. Ilmeisesti hän olisi minun ikäiseni Hennalan vartijan lapsenlapsi, joka on isältään ja äidiltään kuullut jotain, tai vaistonnut saman oudon puhumattomuuden, joka edelleen elää monilla terrorin kokeneilla paikkakunnilla, vaikka tekijät ovat aikaa sitten kohdanneet uhrinsa maan alla.

Me muistamme ja rakastamme edesmenneitä läheisiämme. Mutta aikanaan mekin kuolemme, ja silloin muisto heistä katoaa maan päältä. Meitä itseämme muistetaan ja rakastetaan hetkinen, ja sitten meidätkin unohdetaan.

Mutta rakkaus on ollut kylliksi. Kaikki rakkauden sykähdykset palaavat takaisin rakkauteen, joka ne synnytti. Muistokaan ei ole rakkaudelle välttämätön. On olemassa elävien maa ja kuolleiden maa, ja siltana niiden välillä on rakkaus.

Ainoa, mikä jää jäljelle,

ainoa, millä on merkitystä.

Tämä näyttely kertoo sisällissodista, joita on käyty ja käydään yhä edelleen ympäri maailmaa. Esillä olevat, eri tekniikoin toteutetut työt pakottavat meidät pohtimaan pahuutta. Sain tänään pikaisesti tutustua teoksiin, ja itse kunkin meistä pitäisi saada mahdollisuus kokea ne hiljaisuudessa, yksin.

Joukkomurhat ja kansanmurhat eivät ole yksi yksittäinen murha, ne ovat tuhansia, miljoonia murhia. Ne ovat musta aukko kaiken järjellisen ajattelun kirjossa, inhimillisyyden lopullinen tuhoutuminen. sodat ja konfliktit eivät ala sattumalta. Niitä edeltää huolellinen suunnittelu, ja aina on aikaa toimia. Ongelma on meissä, haluttomuudessamme ja kyvyttömyydessämme reagoida lähestyvään humanitaariseen katastrofiin.

Emme saa tuudittautua uskoon, ettei holokausti voisi toistua.

Kansanmurhat toteutuvat, koska on olemassa

ihmisiä, jotka haluavat niiden toteutuvan,

ihmisiä, jotka ovat valmiita toteuttamaan ne ja

ihmisiä, jotka sallivat niiden toteutuvan.

Emme saa unohtaa eloonjääneitä, emme tuomita heitä unohdukseen.

He ovat meidän opettajiamme, ja heillä on vain meidät.