Spektri-näyttelyn avajaistapahtuman juhlapuhe

Hyvät ihmiset, taiteilijat, kutsuvieraat, näyttelyvieraat, te kaikki.

Me olemme täällä juhlimassa Spektri-näyttelyä. Tässä näyttelyssä meille tarjotaan laaja kattaus nykytaidetta, joka kuvaa sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuutta. Näyttely ottaa kantaa yhdenvertaisuuden puolesta.

Kun perehdyin näyttelyyn ja sen taiteilijoihin, ajattelin nähdyksi tulemisen tarvetta. Tulla nähdyksi kokonaisena. Se on perustavanlaatuinen tarve. Tulla nähdyksi omana itsenään.

Lapsen kehityksestä tiedetään, että syntyessään ihmislapsi on vielä vailla käsitystä siitä, minkälainen hän on. Käsitys itsestä alkaa syntyä toisten ihmisten katseista, kosketuksista ja äänenpainoista. Ne alkavat rakentaa lapsen mieleen käsitystä hänestä itsestään. Ankarimmin ajateltuna se, miten lapsi tulee varhaisissa suhteissaan kohdatuksi ja nähdyksi, määrittelee sitä, miten arvokkaana hän itseään pitää kaikkine tunteineen ja tarpeineen.

Perheenjäsenten katse on usein ensimmäinen asia, josta uusi ihminen voi itseään peilata: millainen olen? Olenko ihana? 

Toisen ihmisen katse on peili, josta oman ainutlaatuisuutensa ja upeutensa voi nähdä. Voi myös päätyä näkemään virheensä; epämukavan erilaisuuden, vääränlaisuutensa, raskautensa, mahdottomuutensa. Niinkin voi käydä. 

Se, miten yksilö on tullut elämänsä varrella nähdyksi, on syvästi merkityksellistä. 

Nähdyksi tulemisen kokemus määrittelee sitä, miten ihminen kokee kuuluvansa toisten joukkoon – olenko ulkopuolinen ja erilainen, vai kelpaanko näin?

Kun vartumme, meitä peilaava katse ei ole enää vain perheenjäsenten katse. Se on ystävien, luokkatovereiden ja opettajien katse, kadullakulkijoiden katse.

Minne minä kuulun, mahdun? Kuka on kaltaiseni?

Kun kasvamme, lähimpien ihmisten lisäksi peileiksemme nousevat kuvat, joita maailmassa ja maailmasta näemme. Me kulutamme kuvia mainoksista, elokuvista, uutisista ja etsimme niistä itseämme: Olenko minä tuollainen? Voisinko minä olla tuollainen? Kuuluuko tuo minulle? Minne minä kuulun, mahdun? Kuka on kaltaiseni?

Elämme kuvien maailmassa, ja erilaiset representaatiot ovat aktiivinen osa maailmaamme. Sillä, millaisilla kuvilla meidät on ympäröity, on merkitystä. Tarinoilla, joilla meidät on ympäröity, on merkitystä.

Nigerialainen kirjailija Chimamanda Ngozi Adichie piti vuonna 2009 puheenvuoron, jonka otsikko oli Danger of a Single Story. Adichie käsitteli puheenvuorossaan "single storya", suomeksi ehkä ainoaa tarinaa. Single story syntyy, kun tarinoissa, esimerkiksi mediassa tai kirjallisuudessa, esitetään tietty ihmisryhmä vain yhden ominaisuuden kautta. Ja kun tätä samaa yhden ominaisuuden kautta kuvaamista toistetaan tuolla, ihmisryhmä alkaa muiden silmissä olla vain tuo yksi tarina.

Adichie nostaa puheenvuorossaan esimerkiksi tällaisesta yleistyksestä Afrikan maanosassa asuvien ihmisten kuvaamisen: koko Afrikan maanosa on täynnä kurjuutta ja kärsimystä, ja jokainen sieltä saapuva ihminen ponnistaa uskomattomasta köyhyydestä. Tällaisia ennakkoluuloja Adichie oli itse kohdannut matkustettuaan opiskelemaan Yhdysvaltoihin.

Ainoa tarina on erinomainen tarkastelukehikko. 

Kieli ei koskaan ainoastaan kuvaa maailmaa, se luo sitä. Sillä, mitä luemme, on vaikutusta siihen, millaisena maailma meille näyttäytyy. Tätä alunperin rodullistettuihin ihmisiin sovellettua tarkastelukehikkoa voi soveltaa myös muihin toiseutettuihin ryhmiin, esimerkiksi lihaviin ihmisiin tai seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen edustajiin.

Ja kuten valitsemillamme sanoilla, myös valituilla representaatioilla on samanlainen merkitys. 

Ainoan tarinan rinnalla on syytä tarkastella representaation käsitettä. 
Representaatio on esitys, tai uudelleen esitys. Representaatiossa kuvaan, objektiin tai ihmiseen yhdistetään merkityksiä. Samalla annetaan merkityksiä ympäröivälle maailmalle ja sosiaalisille suhteille.

Mainoskuva näyttää, että perheen muodostavat isä ja äiti ja kaksi lasta. Kuvissa ympärillämme vahvat miehet ovat maskuliinisia ja kauniit naiset feminiinisiä – on selvää, että sukupuolia on kaksi ja kaikki romanttinen ja seksuaalinen jännite kuuluu näiden kahden välille. Elokuvat näyttävät, ettei rakkaus kuulu homolle eikä transsukupuoliselle. Heille kuuluvat surulliset kohtalot, ja kaikki yritykset elää toisenlaista elämää päättyvät traagisesti. 

Representaatio ei ole koskaan yksittäinen kuva maailmasta eikä kerro vain kohteestaan, se laajenee aina kuvaamaan joukkoa, ja lopulta se alkaa luoda mielikuvia ja arvostuksia.

Usein esitetyn määritelmän mukaan representaatio on samalla sekä esittävä, edustava että tuottava.

Mitä tämä tarkoittaa?

Se tarkoittaa esimerkiksi sitä, että kun elokuvan transsukupuolinen roolihahmo on traaginen ja kärsii ja kuolee, tai toisessa elokuvassa läski on huvittava seksitön kömpelys, elokuvat päätyvät kertomaan kapeaa tarinaa transsukupuolisuudesta tai läskiydestä. Kun nämä yksiulotteiset hahmot seikkailevat elokuvassa toisensa jälkeen, ne alkavat edustaa koko ihmisryhmää: transihmisten elämä mahtaa olla melkoista kärsimystä. Eihän kukaan voi läskiä haluta. Pahimmillaan nämä tarinat alkavat tuottaa maailmaa, jossa yhteen ihmisryhmään aletaan suhtautua toisena, vieraana ja vääränä. 

Voi asettua kameran eteen tai kameran taakse, katukuvaan, dialogiin, deittisovellukseen, palaveripöytään, yökerhoon, sängylle

Tarinat eivät ole olemassa tyhjiössä eivätkä yksin. Ne kerrostuvat toisensa päälle ja voimistuvat. Ne voimistavat toisiaan ja täyttävät kaiken tilan. 

Onneksi tarinoita voi kirjoittaa uusiksi. Uusien tarinoiden ja uusien kuvien äärellä olemme tänäänkin. 

Minun ihmiskäsitykseni ei ole psykoanalyyttinen. En usko siihen, että varhaislapsuutemme määrittelisi meidät, että elämä olisi determinististä naamalleen kaatumista annetuista ja muuttumattomista lähtökohdista.

Nähdyksi voi tulla myös myöhemmin elämässä. Voi asettua kameran eteen tai kameran taakse, katukuvaan, dialogiin, deittisovellukseen, palaveripöytään, yökerhoon, sängylle.

Jenni Holma on yksi näyttelyn taiteilijoista. Hänen valokuvissaan sukupuolet, jotka ovat olleet pitkään outoja ja vieraita, kummeksuvien katseiden kohde, kääntävätkin katseensa kameraan ja keikauttavat asetelman ympäri. 

Jenni Holma: Näkymätön sukupuoli: Viima, 2018. Pigmenttivedos.

Näyttelyjulkaisussa Viima Lampinen kirjoittaa Holman Näkymätön sukupuoli -teossarjasta:

"Olen yksi heistä, jotka lopulta katsoivat uhmakkaasti kohti kameraa, kääntämättä katsettamme pahoitellen aiheuttamaamme häiriötä, jonka julkituotu olemassaolomme laatikkoon ja janaan tottuneille väistämättä aiheutti. Samalla loimme katseemme kohti nousevaa myrskyä, jonka tunsimme jo lähestyvän. Sanoitimme omine normeista poikkeavine tapoinemme, miltä sukupuoli meistä ei-binäärisistä ihmisistä tuntuu – tai miten se oikeastaan ei välttämättä tunnu yhtikäs miltään." 

Jos ensimmäisen perheen katse ei ole lempeä tai hyväksyvä, lempeän katseen voi löytää myöhemminkin. 

Queer-yhteisössämme itsevalitun perheen käsite on tärkeä. Miiko Toiviainen huomauttaa näyttelyohjelmassa osuvasti, että itsevalitun perheen käsitteeseen sisältyy aina kirpeä sivumaku – se kertoo myös vaille jäämisen surusta. Tai kuten Miiko kirjoittaa:

"Pinnan alla kuitenkin kuplii synkempi kerrostuma hylkäämistä, näkymättömyyttä, uhkaa ja väkivaltaa."  

Silti: omien keskellä oleminen vapauttaa. 

Miiko Toiviainen kirjoittaa näyttelyohjelmassa Artor Jesus Inkerön töiden äärellä:

"Mystinen kuulumisen tunne oli minulle täysin vieras käsite läpi koko nuoruuteni. Sen puuttumisen, eli jonkin niljakkaan vierauden, varovaisuuden ja nakertavan kaipuun läsnäolon olen oppinut liittämään toiseuden kokemukseen, joka hiipii nahkani ylle ilman että edes tajuan sen olevan siellä. Enkä minä koskaan ajatellut olevani toinen, en varsinaisesti. Vasta kun pääsin tilaan, jossa koin todella olevani tervetullut, jossa kokemuksiani kaiuteltiin, jossa olin itsestäänselvyys ja arkinen, havahduin sen jonkin raskaan tunteen poissaoloon."

Me etsimme maailmasta omaa kuvaamme. Me etsimme kuvia siitä, millaisia olemme nyt, millaisia meistä voisi tulla. Me etsimme kuvia siitä, miten maailmassa voi olla, miten maailmaan voi liittyä.

Entisaikaan perinteisten medioiden kapeaääninen ja harvalukuinen tekijäjoukko vastasi representaatiosta, nyt rinnalla on kokonaan uusi sosiaalisen median maailma. 

Ystäväni, taiteilija, tutkija ja läskiaktivisti Saara Särmän kanssa meillä on sanonta:

"Jos ei sopivaa representaatiota ole, pitää olla sitten itse se".

Someaikana sen voi tehdä helpommin kuin ennen.

Nähdyksi voi tulla monella tavalla. Tulla ikuistetuksi taiteeksi on hieno tapa tulla näkyväksi. Saada nähdä itsensä kaltainen taidenäyttelyn teoksessa on etuoikeus. 

Osa meistä ei ole kokenut sellaista koskaan. Missään ei ole ollut meidän kehoamme, meidän sukupuoltamme, meidän läheisyyttämme, meidän haluamme, meidän nautintoamme, meidän huolenpitoamme. Spektri antaa meille uudenlaisia peilejä, joista voimme etsiä omaa kuvaamme.

Tänään on uusi mahdollisuus tulla näkyväksi. Minä ansaitsen tulla näkyväksi. Sinä ansaitset. Me kaikki ansaitsemme.