Turun kaupunkitutkimusohjelman julkaiseman katsauksen mukaan kohtuuhintainen asuminen määritellään Suomen asuntopolitiikassa niin epämääräisesti, että se vaikeuttaa tämän moniulotteisen ilmiön ymmärtämistä, poliittisesta ohjauksesta ja toteutumisen seurannasta puhumattakaan.

Periaatteellisella tasolla hallitusohjelmien ja kaupunkien asuntopoliittisten ohjelmien tavoitteet ilmentävät niin sanottua normatiivista näkökulmaa, jossa asumisen hintaa arvioidaan suhteessa kotitalouden tuloihin ja asumisen riittävään tasoon. Poliittisissa ohjelmissa näiltä tavoitteilta puuttuu kuitenkin konkretia

Käytännössä kohtuuhintaisuus määritellään kuluttajavalintoina tai rinnastamalla se tiettyihin alle-markkinahintaisiin hallintamuotoihin, Suomessa lähinnä ARA-tuella rakennettuihin vuokra-asuntoihin. Rinnastus sosiaaliseen asuntotuotantoon antaa ymmärtää, että asumisen hinta olisi ongelma vain tämän asuntokannan asukkaille, ja siinä menevät sekaisin keino ja tavoite.

Ratkaisuna katsauksen kirjoittaneet Turun ja Helsingin yliopiston tutkijat pitävät asuntopolitiikan aseman vahvistamista sekä sen tavoitteiden ja sisältöjen selkiyttämistä valtakunnallisella ja kuntien tasolla.

Kuntapuolella tekemistä on Helsinkiin ja Tampereeseen verrattuna enemmän Turussa, jossa ei ole erillistä asuntopolitiikasta vastaavaa yksikköä, mikä välittyy asuntopolitiikan linjausten hajanaisuutena sekä ohjaavuuden heikkoutena.

– Kaikki kaupungit voivat edistää kohtuuhintaisen asumisen tavoitteita myös panostamalla läpinäkyvyyden ja yhteistyön lisäämiseen niin asuntomarkkinatoimijoiden kanssa kuin omissa organisaatioissaan, sanoo Jarkko Rasinkangas Turun yliopiston sosiaalitieteiden laitokselta.

– Oleellista on tunnistaa asuntopolitiikka keskeisenä kaupunkilaisten yhdenvertaisuuteen vaikuttavana tekijänä, jatkaa väitöskirjan tekijä Elina Sutela samalta laitokselta.

Tutkimuksen rahoitti Länsi-Suomen yleishyödyllinen asuntosäätiö osana Turun kaupunkitutkimusohjelmaa.