Dioraamat ovat kuin ikkuna toiseen todellisuuteen. Eläimet, linnut ja kasvit ovat löytäneet omat, todellisuutta jäljittelevät paikkansa maisemassa.

Biologinen museo 115 vuotta

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 115 vuotta Biologisen museon perustamisesta. Pitkän historiansa aikana monia uudistusvaiheita nähneessä museossa kävijät voivat edelleen aistia samaa, ajatonta ja ainutlaatuista tunnelmaa kuin museon ensi kertaa auetessa yleisölle 15. heinäkuuta vuonna 1907. 

Juttusarjassamme käsitellään museota eri näkökulmista. Lue edelliset osat:

Alkuun dioraamat olivat yksinkertaisia lasivitriinejä. Myöhemmin niihin lisättiin taustamaalaus sekä kasvillisuus jäljittelemään eläimen todellista elinympäristöä. Vaikka dioraamoja vastustettiin alkuun epätieteellisinä luonnontieteellisille museoille, ne alkoivat saada jalansijaa 1800-luvun lopulla Ruotsissa Gustaf Kolthoffin ja Yhdysvalloissa William Hornadayn ja Carl Akeleyn johdolla.

Ennen dioraamojen yleistymistä 1800-luvun lopulla, luonnontieteellisiä kokoelmia pidettiin esillä tiede-eliitin standardien mukaisesti. Linnut järjesteltiin systemaattisesti lajin ja koon mukaan siisteihin riveihin, jotka mahdollistivat lajin ulkonäön tarkastelun. Linnun elinympäristö jäi kuitenkin kokonaan asetelman ulkopuolelle. Dioraamojen ensimmäiset versiot olivat lintuja esitteleviä, yksinkertaisia lasivitriinejä, joihin alettiin sisällyttämään elementtejä lajin luonnollisesta elinympäristöstä. Vitriiniin laitettiin aito linnunpesä sekä linnunmunia havainnollistamaan lajin elämää luonnossa. Lisäksi lintu aseteltiin seisomaan kasvin oksalle – usein sellaisen kasvin, jonka päältä linnun olisi voinut havaita seisoskelemassa myös luonnossa. Tällaiset lintuasetelmat pyrkivät jäljittelemään lajin elinympäristöä täydellisesti.

Esimerkki varhaisesta lintuvitriinistä vuodelta 1793 (Museum Koenig, Bonn): räkättirastas, aidot kasvit sekä tekolehdet ja -kukat. Kuva: Rainer Hutterer.

1800-luvun panoraamaesitykset edesauttoivat siirtymää lasivitriineistä dioraamoihin. Panoraamaesitykset kuvasivat usein Euroopan suurkaupunkien maisemia jokaisesta kuvakulmasta muodostaen pitkän ja yhtenäisen maisemakuvan. Panoraamaesityksiä oli monenlaisia, mutta niiden ideana oli luoda illuusio todenmukaisesta maisemasta. Illuusion saavuttamiseksi esityksissä yhdistyivät taide ja tekniikka, mitä hyödynnettiin myöhemmin myös dioraamoissa. Esimerkiksi panoraamojen kaarevasta taustamaalauksesta tuli keskeinen osa dioraamojen luomaa illuusiota. 

Kolthoff käytti ensimmäisten joukossa dioraamoissaan myös panoraamojen taustamaalaustekniikkaa sekä huomioi valaistuksen tärkeyden

Ruotsin biologiset museot olivat varhaisimmat eurooppalaiset museot, jotka lähestyivät eläinnäyttelyjä uudesta näkökulmasta. Turun biologiseen museoonkin näyttelyn suunnitelleen Gustaf Kolthoffin mielestä oli keskeistä luoda ihmisille ensikäden kokemus luonnosta. Kolthoff pyrki rakentamaan dioraamoihin todellisuutta vastaavan ympäristön, jossa esillä olisivat kaikki Skandinavian luonnonvaraiset eläimet ja linnut. Biologisten museoiden tuli Kolthoffin mukaan sivistää ja opettaa kansaa omasta ympäristöstä ja luonnosta. Esimerkiksi Turun biologiseen museoon valittiin sellaisia maisemia Suomen luonnosta, joita suurin osa ei olisi päässyt luonnossa näkemään. Esimerkkeinä mainittakoon Lapin tunturimaisemaa sekä ulkosaaristoa esittelevät dioraamat. Kolthoff käytti ensimmäisten joukossa dioraamoissaan myös panoraamojen taustamaalaustekniikkaa sekä huomioi valaistuksen tärkeyden. Kattoikkunoista laskeutuva luonnonvalo sekä dioraaman etuosaan täydellisesti sulautuva taustamaalaus syvensivät illuusiota aidosta luontomaisemasta. 

Tukholman biologisen museo kävijän näkökulmasta. Kuva: Holger Ellgaard (CC-BY-SA-3.0).


Samoihin aikoihin ensimmäisten eurooppalaisten dioraamojen kanssa myös Yhdysvalloissa alettiin jäljentää kansallismaisemia – vaikkakin se tapahtui kansallisromantiikan sävyttämänä. Dioraamojen yleistyminen Yhdysvalloissa oli mullistavaa koko luonnontieteellisten museoiden kehitykselle. Metsästäjät alkoivat kartuttaa museoiden kokoelmia sekä kustantaa dioraamojen rakentamista. Dioraamoilla haluttiin turvata etenkin ne lajit, jotka olivat vaarassa kuolla sukupuuttoon sekä ne maisemat, jotka olivat tuhoutumassa ihmisen tieltä. Etenkin suuret nisäkkäät, kuten biisonit, joiden kanta oli lähellä sukupuuttoa 1800-luvun lopulla, haluttiin kerätä ja ikuistaa museon kokoelmiin. Vaikka Yhdysvalloissa dioraamoihin ikuistettiin kansallisidentiteettiä vahvistavia maisemia kuten Ruotsissakin, rakennettiin siellä myös eksoottisia maisemia Afrikan eläimistöstä ja kasvistosta. Dioraamat kuvastivat täten myös länsimaista ekspansiota niin maan sisällä kuin sen rajojen ulkopuolellakin; koskemattomista luontokohteista tuli turistinähtävyyksiä, ja eläimistä kauppatavaraa museoille.

Carl Akeleyn dioraama Kongon vuorigorilloista vuodelta 1926, American Museum of Natural History, New York. Kuva: Fritz Geller-Grimm (CC-BY-SA-2.5).

Ei voida varmuudella tietää, miksi dioraamat olivat suosittuja juuri Ruotsissa ja Yhdysvalloissa eikä alkuun muissa maissa. Silti voidaan väittää, että molempien maiden kulttuurinen ilmapiiri oli otollinen dioraamojen kehittämiselle. Villistä luonnosta tuli tärkeä osa molempien maiden kansallisidentiteettiä. Sekä Ruotsissa että Yhdysvalloissa oli runsaasti koskematonta luontoa, kun taas esimerkiksi monissa Euroopan maissa luonto oli tuhottu ja muutettu kulttuuriympäristöksi. Toinen tärkeä dioraamojen mahdollistaja oli metsästyskulttuuri sekä taksidermian eli eläinten täyttämisen kehitys, joiden ansiosta museoiden kotimaisten ja eksoottisten eläinten kokoelmat kasvoivat. Lisäksi dioraamoihin siirryttiin niissä museoissa ja maissa, joissa museoiden tehtävänä nähtiin kansan sivistäminen ja viihdyttäminen eikä ainoastaan tiede-eliitin palveleminen. 

Vaikka dioraamat kuvaavat eri luontomaisemia ja niiden eläimistöä sekä kasvistoa, heijastavat ne aina myös yhteiskuntaa. Dioraamoihin kurkistaessa näkee kyllä todellisuutta heijastavan luontomaiseman, mutta vain ihmisten arvojen ja näkemysten välittämänä.

Teksti: Sanni Mäki, museoharjoittelija

Lähteet: