Suomen luonnossa on viimeisen 115 vuoden aikana ehtinyt tapahtua paljon. Osa muutoksista on nykyäänkin meidän kaikkien nähtävillä luonnossa kulkiessamme, osa muutoksista on tapahtunut huomaamattomammin ja vaivihkaa.

Nykyisen hyvinvointiyhteiskunnan kehitys on kiistatta jättänyt jälkensä luontoomme, mutta samaan aikaan ymmärryksemme luonnosta ja sen lainalaisuuksista on lisääntynyt. Maamme ensimmäinen luonnonsuojelulaki säädettiin vuonna 1923. 

Avauduttuaan yleisölle vuonna 1907 Biologinen museo sai paljon huomiota paitsi paikallisesti myös valtakunnallisesti. Tuohon aikaan useimmilla ihmisillä oli kosketuspintaa vain oman kotiseutunsa luontoon, sillä mahdollisuudet matkailuun olivat vähäiset ja tutkittu tietokin vain harvojen saatavilla. Monille esimerkiksi Biologisen museon tunturimaisema oli ensimmäinen kokemus pohjoisesta luonnosta, sillä Lappiin matkustivat ainoastaan harvat luonnon- tai kansatieteilijät, jotka kartoittivat ennestään tuntematonta maakuntaa. Luontotieto karttui tuohon aikaan paitsi luonnontieteilijöiden myös metsästäjien toimesta. Soistuva niittykään tuskin olisi ollut yksi Biologisen museon ensimmäisistä dioraamoista, ellei Gustaf Kolthoff metsästäjänä olisi ymmärtänyt kosteikkojen merkitystä lintujen pesimäympäristöinä. 

Soistuva niitty järven rannalla -dioraama. Kuva: Joonas Mäkivirta, TMK.

Suon kuokkiminen pelloksi oli pitkään suomalaisen sisun ja ahkeruuden perikuva ja kansamme taloudellisen nousun symboli, eikä suoluontoa vielä museon aukeamisen aikaan arvostettu. Vasta 1970-luvulla ajatus soiden suojelemisesta alkoi luonnonsuojeluaatteen leviämisen myötä vähitellen voimistua. Paitsi soilla ja pelloilla myös metsillä on ollut tärkeä rooli yhteiskuntamme kehityksessä viimeisen sadan vuoden aikana. Intensiiviseen metsänhoitoon siirryttiin Suomessa sotien jälkeen, kun hakkumäärät olivat kasvaneet niin suuriksi, että metsien pelättiin loppuvan. Niin peltojen uudisraivaus kuin myöhemmin metsien ojitus ja intensiiviseen metsänhoitoon siirtyminenkin nähtiin arvokkaina, hyvinvointia tuottavina toimina. 

Nykyään ei ole tavatonta, että hirvi tallustaa vastaan tutussa sienimetsässä

Vaikka puuston määrä Suomessa onkin vuosikymmenten saatossa kasvanut, yhtenäisten metsäalueiden väheneminen eli metsien pirstoutuminen sekä metsäluonnon köyhtyminen ovat muuttaneet metsiämme pysyvästi. Lapin linnuksi nykyään mielletty kuukkeli on hyvä esimerkki lajista, jonka elinalue on voimakkaasti supistunut metsätalouden toimien myötä. Vielä sata vuotta sitten kuukkelia tavattiin Etelä-Suomea myöten ja sen levinneisyysalue oli yhtenäinen etelästä pohjoiseen. Istutetuista taimikoista sen sijaan on hyötynyt merkittävästi muun muassa hirvi, jonka runsastuminen on konkreettinen esimerkki metsien käytön muutoksesta. Nykyään ei ole tavatonta, että hirvi tallustaa vastaan tutussa sienimetsässä, mutta toisin oli vielä 100 vuotta sitten: 1800–1900-lukujen vaihteessa maamme hirvikanta oli tuhon partaalla liiallisen metsästyksen vuoksi, ja lajin metsästys kiellettiin 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. Biologisessa museossa hirvet ovat olleet esillä alusta asti, esitellen tuolloin harvinaislaatuista näkymää keväisessä sekametsässä. Ihmisen toimet muuttivat maamme metsä- ja suoluontoa 1900-luvun kuluessa enemmän kuin koskaan ennen, ja samalla käsityksemme metsistä on muuttunut sekä metsien merkitys virkistyskohteina korostunut. 

Kuukkelit Syysmaisema Kuusamosta -dioraamassa. Kuva: Joonas Mäkivirta, TMK.

Muutoksen tuulia saaristossa 

Metsien tapaan myös saaristo on nykyään arvostettu virkistyspaikka, joka vielä 1900-luvun alussa toimi pääasiassa merkittävänä toimeentulon lähteenä asukkailleen. Lounaissaariston väkiluku oli tuohon aikaan korkeimmillaan, ja saaristomaisemat ovat olleet esillä alusta asti myös Biologisessa museossa. Kevään korvalla varastojen ehtyessä saaristossa metsästettiin lintuja, ja kesän koittaessa pesistä kerättiin linnunmunia ja untuvaa. Muun muassa ruokin munat ja poikaset olivat suurta herkkua rasvaisuutensa vuoksi. Laji munii kerrallaan kuitenkin vain yhden ainoan munan ja olikin hävitä saaristosta tyystin 1800-luvun loppuun mennessä. Nykyään ruokki on elinvoimainen laji, mutta muista alkuperäisessä ulkosaaristodioraamassa esitetyistä lajeista mm. haahka, karikukko (tuolloin nimeltään luotolainen) ja pilkkasiipi ovat selvästi taantuneet. 

Alkuperäiseen sisäsaaristodioraamaan minkki lisättiin 1980-luvulla

Kaiken kaikkiaan saariston linnustossa on viimeisen 115 vuoden aikana tapahtunut suuriakin muutoksia. Esimerkiksi 1940–60-lukujen tilanteeseen nähden monien saaristolintujen kannat ovat kuitenkin moninkertaistuneet muun muassa väestöpaineen hellitettyä. Nykyään saaristolinnuston merkittävimpänä uhkana ovat tulokaspedot minkki ja supikoira, jotka ovat levinneet Suomen luontoon 1930-luvulta alkaen – minkki tarhakarkulaisena, supikoira tulokaslajina kaakon kautta. Alkuperäiseen sisäsaaristodioraamaan minkki lisättiin 1980-luvulla sen yleistyttyä koko Suomessa, kun taas harvinaiseksi käynyt saukko oli poistettu dioraamasta jo aiemmin. Saukko on ollut maassamme merkittävä turkiseläin, mutta liiallisen metsästyksen vuoksi käynyt pariinkin otteeseen sukupuuton partaalla: ensimmäisen kerran 1900-luvun alussa ja toistamiseen 1900-luvun puolenvälin jälkeen, kun kanta oli rauhoituksen myötä saatu palautumaan ensimmäisestä notkahduksesta. 

Vainottuja, hävinneitä ja palanneita

Metsästys on vaikuttanut maamme luontoon jo esihistorialliselta ajalta asti, mutta väestön kasvaessa ja aseiden kehittyessä siitä tuli entistä merkittävämpi tekijä luontomme muokkaajana niin mantereella kuin saaristossa. Eläimiä metsästettiin paitsi ruuaksi ja turkisten vuoksi myös siksi, että niiden katsottiin kilpailevan ihmisen kanssa samasta ravinnosta. Etenkin suurpetojen kohdalla metsästyshaluja on kautta aikain nostattanut paitsi toimeentulon turvaaminen myös pelko. Käytännössä katsoen kaikki Suomen suurpedot ovat jossain vaiheessa kärsineet liiallisesta metsästyksestä. Merkittävintä petovainojen aikaa elettiin 1800–1900-lukujen taitteessa, ja 1900-luvun puoliväliin tultaessa suurpedot olivatkin joutuneet vetäytymään Pohjois-Suomen ja itärajan syrjäseuduille. Petovainot ja salametsästys eivät tänä päivänäkään ole hävinneet yhteiskunnastamme, vaikka huippupetojen merkitys ekosysteemeissä on laajalti tiedossa.

Viimeisen reilun sadan vuoden ajalta on olemassa monia esimerkkejä lajeista, joiden kannat voimakas metsästyspaine on saanut taantumaan – ja jotka sittemmin ovat suojelun myötä palanneet elinvoimaisiksi. Näkyvin viime aikojen onnistuminen sukupuuton partaalla olleen huippupedon pelastumisesta on merikotka, joka oli yleisenä vainon kohteena vielä 1920-luvulla tapahtuneen rauhoittamispäätöksenkin jälkeen. Tappamisen ja pesien hävittämisen ohella lajin pesimämenestystä heikensivät ympäristömyrkyt. 1970-luvulla pesiviä merikotkapareja oli Suomessa vain muutama kymmenen, ja vuonna 1975 Suomessa syntyi vain neljä merikotkan poikasta. Sinnikäs suojelutyö ja vuosia kestänyt merikotkien talviruokinta tuottivat tulosta, ja nykyään elinvoimaiseksi luokitellun merikotkan voi nähdä liitämässä jopa Turun keskustan yllä.  

Lajin rauhoitus vuonna 1934 ja kirjailija Yrjö Kokon elämäntyö saivat laulujoutsenen kannan hiljalleen nousuun

Paluumuuttajaksi voidaan hyvällä syyllä kutsua merimetsoa, joka hävitettiin Itämereltä kokonaan 1900-luvulle tultaessa. Lajin ajatellaan usein olevan Suomen luonnossa tulokaslaji, mutta todellisuudessa se on tehnyt paluuta Suomen pesimälinnustoon vuodesta 1996 alkaen. Museon ulkosaaristodioraamaan se on lisätty jo ennen 1970-lukua, jolloin se lienee ollut maassamme vuosittain tavattava läpimuuttaja. Vuonna 1981 Suomen kansallislinnuksi valittu laulujoutsen eli ahdingossa erityisesti 1940-luvulla, jolloin sen pesimäkannan arveltiin olevan vain 15 paria. Lajin rauhoitus vuonna 1934 ja kirjailija Yrjö Kokon elämäntyö saivat laulujoutsenen kannan hiljalleen nousuun: 1970-luvulla laulujoutsenia pesi Suomessa noin 150 paria, 1990-luvulla jo lähes 1000 paria. Nykyään laji on elinvoimainen, ja niitä arvellaan pesivän Suomessa yli 10 000 paria.

Viimeisin luonnonsuojelun ilouutinen kantautui otsikoihin tänä syksynä Enontekiöltä, jossa äärimmäisen uhanalaiseksi luokiteltu naali pesi onnistuneesti ensimmäistä kertaa yli 25 vuoteen. Vaikka lajien levinneisyys ei katsokaan valtioiden rajoja, naalin ja muiden tunturissa elävien lajien ahdinko on nykyään maailmanlaajuinen, kun ilmastonmuutoksen myötä lyhenevät talvet ajavat niin kasveja kuin eläimiä yhä suppeammille elinalueille. Museon tunturimaiseman auetessa vuonna 1908 naalin alamäki oli Lapissa metsästyksen vuoksi jo kovassa vauhdissa, vaikka vielä 1800-luvun puolella harhailijoihin saattoi törmätä maan etelärannikkoa myöten: toukokuussa vuonna 1877 Åbo Posten kertoi yksinäisen naalin harhailleen jopa Turun Kakolanmäellä.

Juttu naalista Kakolanmäellä. Juttu Åbopostenissa.

Kaupungistumisen jälkiä 

Luonto on ollut kaupungissa aina läsnä, mutta dioraaman aiheeksi turkulainen kaupunkiympäristö siileineen ja naakkoineen kelpasi vasta 1980-luvulla. Tutuimpia kaupunkinisäkkäitä Turussa tätä nykyä taitavat olla orava ja rusakko, joka yleistyi kaupungissa 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä. Kaupunkien laajetessa toiset lajit ovat joutuneet väistymään, kun taas toiset ovat sopeutuneet kaupunkielämään mainiosti: esimerkiksi kettu on tuttu vieras Biologisen museonkin pihalla, mutta kerrostalojen pensasaidoissa sirkuttaa varpusen sijaan yhä useammin pikkuvarpunen. Vaikea kuvitella, että varpunen on nykyään luokiteltu erittäin uhanalaiseksi lajiksi – ei siksi, että niitä olisi erityisen vähän, vaan siksi, että sen kanta on pienentynyt nopeasti. Kaupunkiluonto on alkujaankin saattanut tarjota varpuselle vain pakopaikan muuttuvan maaseudun keskeltä.

Naakka on Varsinais-Suomen maakuntalintu. Kuva: Ania Padzik, TMK.

Aina ihmisen kädenjälki ei ole ollut luontoa köyhdyttävää, vaan ihminen on omalla toiminnallaan onnistunut myös rikastuttamaan maamme luontoa vuosisatoja jatkuneen perinteisen karjatalouden niitto- ja laidunkäytäntöjen myötä. Tätä nykyä erilaiset lajirikkaat perinnebiotoopit, kuten erilaiset niityt ja kedot, kuuluvat kuitenkin maamme uhanalaisimpiin elinympäristöihin. Niiden lajisto ei ole kyennyt sopeutumaan vuosikymmenten varrella tapahtuneisiin maankäytön muutoksiin ja maatalouden tehostumiseen, ja jäljellä olevat perinnebiotooppien rippeet säilyvätkin nykyään vain aktiivisten hoitotoimien avulla. Huoli maaseudun luontoarvojen häviämisestä alkoi levitä 1970-luvulla, ja perinteistä lounaissuomalaista viljelymaisemaa kuvaava dioraama avattiin museoon vuonna 1982. 

Viimeisen 115 vuoden aikana Suomen luontoon voimakkaimmin ovat vaikuttaneet moninaiset elinympäristöjen muutokset: kaupungistuminen ja kaupunkien laajeneminen, perinteinen karjatalous ja sen väheneminen sekä pitkään jatkunut voimaperäinen ja yksipuolinen metsätalous. Sellaista ympäristöä Suomessa ei ole, johon ihmisen toiminta ei olisi jollain tavoin yltänyt. Tutkimustiedon ja luontoymmärryksen karttuessa merkittävää muutosta on tapahtunut myös suhtautumisessamme erilaisiin elinympäristöihin ja esimerkiksi luonnonsuojeluun, johon liittyvä lainsäädäntö on ehtinyt viimeisen sadan vuoden aikana muuttua useaan otteeseen. Vuosikymmenten kuluessa nämä luonnossa ja asenteissa tapahtuneet muutokset ovat heijastuneet myös Biologisen museon näyttelyihin, milloin dioraamoihin lisättyinä tulokaslajeina, milloin kokonaan uusina maisemina. Johtoajatus on silti pysynyt samana: museokäynnin myötä kävijöiden silmät avautuvat uudella tavalla myös omalle lähiympäristölle.

  • Ylin kuva: Ruokki on ollut esillä museon ulkosaaristomaisemassa alusta asti. Kuva: Joonas Mäkivirta, TMK.

Teksti: Siiri Jaakkola, amanuenssi