Eteenpäin katsominen vaatii rohkeutta, koska edessä on aina jotain uutta. Miten pieni turkulainen kestää tulevaisuuden myllerryksen?
Törmäsin Kauppatorilla turkulaiseen. Hän oli valtavan onnellinen uudesta torista ja kertoi, että käy paikan päällä ihan joka viikko. Sinnehän pääsee suoraan Fölillä! Kuulemma tapaa tuttuja torikaffella. Toripaviljongin ravintolaakin turkulainen oli testannut ja vallan ihanaa oli ollut. Niin paljon hän jaksoi Kauppatoria suitsuttaa, että ajattelin, että onko tämä tottakaan.
Ehkäpä poikkeus vahvistaa säännön tässäkin tapauksessa. Turkulaiset ovat tunnetusti kovia valittamaan ja epäilemään. Mikään ei oikein ole kohdallaan ja kaikki on jo pielessä, vaikka mitään ei ole vielä tehtykään.
Jos joku ulkopaikkakuntalainen joskus kehuu vaikkapa uutta Kauppatoria, niin kyllä siihen keksitään monta huonoa vastinetta: ei ole niin kuin ennen, lyhtypylväs keskellä on liian pieni, eikä ole talvella yhtä montaa myyjää kuin kesällä. Pärekorejakaan ei enää saa.
Valitusvirsiin on helppo yhtyä ja joukossa epäluulokin tiivistyy. Ehkä uuden epäily on turkulaisilla perimässä. Täällä on saanut kautta aikain olla kulmat kurtussa kallioilla tähyämässä merelle, että kukahan perkele sieltä nyt on tulossa! Ei tule vieras lahjat kainalossa, vaan pahat mielessä. Vaikka sitten totuus olisikin, että jo illalla tanssitaan ja lauletaan yhdessä, niin vaikea on myöntää, että tuli ylireagoitua.
Hankalampaa on hypätä mukaan positiivisuuden kelkkaan. On haastavaa kuvitella, että hyvä tästä tulee, kun ei ole vielä nähnyt kuin havainnekuvan – ja kaikkihan me tiedämme, miten siinä voi käydä. Lopputulos ei aina näytä tyylipuhtaalta taiteelta, vaan ihan tavalliselta insinöörin luonnokselta. Sellaista saattaa elämässä tapahtua. Ja silti pitäisi uskoa, ettei välttämättä käy huonosti. Eteenpäin katsominen vaatii rohkeutta, koska edessä on aina jotain uutta.
Meille turkulaisille tarjoillaan lähivuosina paljon näitä uutuuden paikkoja. Kaupunki kasvaa kohisten ja se tuo mukanaan uusia asukkaita, uusia taloja ja asuinalueita sekä keskustan tihenevää rakentamista. Saamme uuden musiikkitalon, Linnanniemen alueen puistoineen, Wäinö Aaltosen museo uudistuu. Puhumattakaan Ratapihan alueen mullistuksista. Raitiotiekin saattaa tulla!
Miten pieni turkulainen kestää tämän myllerryksen? Nyt kysytään kanttia, kysytään rohkeutta. Ollako se ryppyotsainen rutisija, jolle jo syksyn muuttuminen talveksi on liikaa vai juhliako kaupungin muutosta? Jälkimmäinen lienee mukavampaa, sillä voittajien on helppo hymyillä ja juhlia nyt on vaan liian harvoin, joten eiköhän oteta ilo irti. Meidät kaikki on kutsuttu mukaan.
Teksti: Susse Määttänen
Piirroskuva: Frida Lindholm