Taiteilija Ritva Kovalaisen valokuvassa ihminen kannattelee kasvojensa edessä hirven pääkalloa. Tai ehkä sittenkin hirvi ja ihminen sulautuvat yhteen ja ihmisen pää on hirvenpään muotoinen.
Menneinä vuosituhansina ihminen tiesi olevansa osa luontoa. Kiinteää luontosuhdetta vaalittiin tarinoissa ja myyteissä. Kovalaisen valokuvateoksen nimi Hirviläinen viittaa roomalaisen historioitsija Tacituksen (noin 55–120 j.K.r.) teksteissä mainittuun pohjoisen kansaan. Tacituksen helluuseiksi tai hirviläisiksi kutsuma väki uskoi polveutuvansa hirvistä, naapurikansa oksit puolestaan katsoi olevansa karhun jälkeläisiä.
Trofee vai elollisen olennon jälki?
Kovalaisen valokuvateoksessa hirven kallon silmäaukot ammottavat tyhjyyttään. Se, mitä näemme kalloa katsoessamme, paljastaa jotain luontosuhteestamme: Samoissa luisissa rakenteissa voi asennoitumisesta riippuen nähdä metsän olennon, joka on kantanut kalloa ihonsa ja karvojensa alla eläen omalakista metsäelämäänsä. Toisaalta kallon voi nähdä hyödykkeenä, trofeen kaltaisena muistomerkkinä hyvästä riistaonnesta.
Tämä nimenomainen hirviyksilö ei kuitenkaan ole kaatunut luotiin, ei edes tieliikenneonnettomuuden seurauksena, vaan se on kokenut luonnollisen kuoleman. Taiteilija on kerännyt metsässä liikkuessaan löytämiään eläinten kalloja ja valokuvannut niitä.
Kovalainen kertoo: ”Pääkallo on kuin riisuttu muotokuva, pelkistys siitä, mikä joskus on ollut myös henkeä, lihaa ja verta. - - - Kallo ei ollut tyhjä, se oli sielun koti, voimallinen esine, symboli, jonka välityksellä oltiin ihmistä ikuisesti askarruttavien äärettömien kysymysten äärellä.”
Texten fortsätter efter bilden
Luonto, kuolema ja ihmisen paikka maailmassa
Hirviläinen-teos kuuluu sarjaan nimeltä Nature Morte. Taidehistoriassa sanaparille on muodostunut merkitykseksi ”asetelma”, mutta sananmukaisesti käännettynä se merkitsee kuollutta luontoa. Erityisesti 1500–1700 -luvuilla asetelmiin maalattiin mukaan pääkalloja, jolloin kuva-aiheet muistuttivat hetkellisyydestä ja elämän ohikiitävyydestä.
Jos aiempina vuosituhansina ihmisen ja eläimen välillä ei nähty suurtakaan eroa, nykyihminen tuntuu unohtaneen yhteytensä luontoon. Uskomme olevamme luonnon yläpuolella, vaikka todellisuudessa olemme edelleen siitä riippuvaisia. Esivanhemmiltamme voisimme ottaa oppia rinnakkaiselosta ympäristömme kanssa, ja ehkä samalla löytää taidon nähdä luonto osana itseämme.
- Ritva Kovalainen, s. 1959
Hirviläinen, sarjasta Nature Morte (2017), pigmenttivedos, editio 2/25
Turun kaupungin taidekokoelma, WAM nykytaiteen museo
