Keskiaikaiset puuveistokset ovat paitsi Turun kaupungin taidekokoelman vanhimpia esineitä, myös museon varhaisimpia kokoelmahankintoja.

Ninna Pulli, amanuenssi Turun kaupunginmuseo

Suurin osa Kaupunginmuseon 55 puuveistoksesta on jatkuvasti esillä Turun linnassa, missä näyttelyä on uusittu hiljattain. Kulttuuriperinnön säilyttäminen kuuluu museon perustehtäviin, josta on säädetty laissa. Yhtä tärkeää on kuitenkin myös jatkuvasti miettiä uusia tapoja, joilla kulttuuriperintöä ja siihen liittyvää ajantasaista tietoa esitellään museon eri yleisöille turkulaisista koululaisista ulkomaisiin matkailijoihin.

Keskiaikaisia puuveistoksia on esillä Sturenkirkossa näyttelyssä, jossa veistoksien historia esitellään tekstien saavutettavien avulla. (Picture: Ville Mäkilä)

Veistoksia ostettiin ja saatiin museolle lahjoituksina

Kirkolliset esineet ovat alusta saakka nauttineet arvostusta osana museon kokoelmia, joita alettiin kerätä heti Turun kaupungin historiallisen museon perustamisvuodesta 1881 lähtien. Aiemman tutkimuksen perusteella keskiaikaisia pyhimyksiä ja pyhiä tapahtumia esittäviä puuveistoksia on tullut kokoelmiin pääosin 1880–1910-luvuilla sekä ostoina että lahjoituksina, joko suoraan seurakunnilta tai välittäjien kautta. Museolle tulon jälkeen niiden tiedot ovat olleet kirjattuina eri aikoina käytössä olleisiin kokoelmanhallintajärjestelmiin aina manuaalisesta kirjanpidosta digitaalisiin tietokantoihin, ja esineistä museoeettisellä ammattitaidolla huolehtineet museotyöntekijät ovat ajan saatossa vaihtuneet useaan kertaan.

Veistoksia on tullut ainakin kymmenestä kirkosta Varsinais-Suomen eri seurakunnista. Veistokset eivät olleet enää pitkään aikaan toimineet osana uskonharjoittamista, ja suorastaan tarpeettomina pidettyinä ne usein puuttuvat kokonaan seurakuntien inventaareista. Poikkeuksena ovat toisinaan ainakin krusifiksit ja alttaritaulut, joita on voitu jättää esille kirkkotiloihin sen sijaan, että ne olisi viety vinteille ja tapuleille varastoon. Ani harvoin tiedetään, kuinka veistokset ovat alun perin saatu kirkkoihin – ostoina, mesenaattien lahjoituksina, vaiko muutoin sinne kulkeutuneina.

Liedon kirkon veistoksia ostettiin museolle vuonna 1895

Vanha valokuva Turun linnan näyttelyhuoneesta, jossa runsaasti erilaisia esineitä on aseteltu lattialle, pöydille, seinille ja katosta. (Picture: Turun kaupunginmuseo)
Veistoksia näkyy Turun linnan esilinnan näyttelytiloissa otetuissa kuvissa noin 1895–1909.
Image: Turun kaupunginmuseo

Museon yksi merkittävä ja varhainen veistoshankinta on Liedon kirkosta peräisin oleva 22 veistoksen ryhmä, joka on samalla suurin yksittäinen keskiaikaisten veistosten hankinta Turun kaupunginmuseon kokoelmissa. Turun kaupungin historiallisen museon toimikunnan 19.6.1895 kokouksen pöytäkirjaan on merkitty, että Liedon kirkosta peräisin olevia esineitä oli hankittu G.A. Pettersson-nimisen henkilön kautta, ja tämä on saanut niiden ostosta ja hausta 30 markkaa. 

Ostosta löytyy kaupunginarkistosta myös 9.7.1895 päivätty kuitti museon tilityksistä ”sekalaisista Liedon kirkosta hankituista muinaisesineistä,” ja museon vahtimestari J. A. Laaksosen 30.6.1895 päiväämä kuitti Liedon kirkosta saapuneiden esineiden puhdistamisesta. 

Text continues after video

Enable analytics cookies to show the embedded video

Video: Ville Mäkilä

Veistokset kohun keskellä 130 vuotta myöhemmin

Viime aikoina julkisessa keskustelussa Liedon seurakunnan edustajat ovat kyseenalaistaneet kirkossa aiemmin olleiden esineiden myynnin oikeellisuutta. Turun Sanomissa 5.5.2025 julkaistussa artikkelissa sanotaan, että ”[Madonna-työryhmän] mukaan veistosten omistusoikeus on epäselvä. Historialliset asiakirjat vahvistavat, että esineet on myyty 1890-luvulla Helsingin muinaismuistoyhdistykselle, josta ne ovat päätyneet Turkuun. Esineiden myyminen olisi tuolloin kuitenkin vaatinut tuomiokapitulin luvan, jonka saamisesta työryhmä ei löytänyt todisteita. Vaikuttaa siis siltä, että Liedon pyhimysveistokset olisi aikanaan myyty Turkuun ilman lupaa. ---Liedon seurakunta voisi puuttuvan luvan vuoksi vaatia myytyjen esineiden omistusoikeutta itselleen.”  

Toistaiseksi on epäselvää, millaista tutkimustyötä työryhmä on tehnyt sekä mihin historiallisiin asiakirjoihin Turun Sanomien artikkelissa viitataan, kun sanotaan niiden vahvistavan esineiden myynnin Helsingin muinaismuistoyhdistykselle (eli Suomen muinaismuistoyhdistykselle), mistä ne olivat päätyneet Turkuun. Jollei työryhmällä ole esittää aiemmin tuntemattomia asiakirjoja myyntiprosessiin liittyen, ainakaan tällaista Helsingin kautta Turkuun veistosten kulkeutumista ei ole todennäköisesti tapahtunut. Edellä mainittujen arkistolähteiden perusteella veistokset on kuljetettu kirkolta suoraan Turkuun Kustaa Adolf Petterssonin toimesta.

Turun Sanomien artikkelissa ”Madonna-työryhmä” kyseenalaistaa myynnin luvallisuuden. Liedon seurakunnan kirkonkokouksen 15.4.1895 pöytäkirjaan on kuitenkin kirjattu, että seurakunnassa ymmärrettiin kaivata tarvittavia lupia myynnille. Kustaa Adolf Pettersson on hankkinut veistokset suoraan Liedon seurakunnalta, sillä Liedon kirkossa 15.4.1895 järjestetyn kokouksen pöytäkirjasta löytyy kaupasta maininta: 

”Yksimielisesti suostuttiin Helsingin muinaismuistoyhdistyksen ylösostajalle Kustaa Adolf Petterssonille noin 20 tai 30 markan hinnasta luovuttaa muutamia puista tehtyjä pyhyyskuvia ja yhden kivisen vihkivesiastian. Tämä päätös tehtiin sillä edellytyksellä, että asianomaiset virastot tähän luovuttamiseen lupaa antavat.” 

Valokuva vanhasta käsin kirjoitetusta pöytäkirjasta, käsiala on kaunista kaunokirjoitusta. (Picture: Turun kaupunginmuseo)
Liedon kirkon kokouspöytäkirjaa säilytetään Suomen Kansallisarkistossa.
Image: Turun kaupunginmuseo

Seurakunta on saattanut päätyä myymään veistokset taloudellisista syistä, sillä kirkonkokousten pöytäkirjoista käy ilmi, että samaan aikaan pappilassa piti tehdä paljon korjaustöitä. Uusi hautausmaa rakennuksineen oli työn alla, mistä syystä kirkonrakennuskassan vuosimaksutkin päätettiin kaksinkertaistaa. Itse kirkossa oli ”kaikin puolin”, kellotapulia myöten, korjaustarpeita.  

Oliko veistosten tarkoitus tulla Turkuun, ja oliko myyntiin tarvittavia lupia?

Petterssoniin viitataan kirkon kokouspöytäkirjassa Helsingin (eli oikeammin Suomen) Muinaismuistoyhdistyksen asiamiehenä, jollaisena hän oli myös toiminut. On kuitenkin mahdollista, että Petterssonin edustama taho on kirjattu pöytäkirjaan virheellisesti. Lähempi tarkastelu osoittaa, että kirjurina toiminut Liedon kirkkoherra Karl Oskar Mannströmillä (1852–1926) ei ollut hänen aikansa museoiden tarkat nimet hyvin hallussa. Näin käy ilmi hänen tekemästään edellä mainitusta kirkon pöytäkirjamerkinnästä sekä hänen laatimastaan kirjoituksesta Aura-lehteen, jonka perusteella Pettersson on saattanut toimia Turun kaupungin historiallisen museon edustajana veistosten myyntiprosessissa Suomen Muinaismuistoyhdistyksen sijaan. Lehdessä julkaistun artikkelin perusteella veistosten saajataho oli nimittäin ”Turun muinaismuistoyhdistys.” Tällaisellakaan nimellä kutsuttua toimijaa ei ole ollut olemassa, mutta museon nimityksistä esiintyy arkistoaineistoissa tältä aikakaudelta yleisesti monenlaisia variaatioita - aina Turun museosta Turun Kansallismuseoon.

Liedon seurakunnan edustajana veistosten myynnissä toiminut kirkkoherra Mannström kirjoitti Aura-lehteen 29.5.1895 julkaistun vastineen aiemmassa numerossa ilmestyneeseen kirjoitukseen, jossa kirjoittaja oli kritisoinut veistosten myyntiä yksityiselle taholle:

Valokuva vanhasta sanomalehdestä, jonka teksti on fraktuuraa. (Picture: Turun kaupunginmuseo)
Kirkkoherra Mannströmin julkaisema kirjoitus Aura-lehdessä 27.5.1895. 
Image: Turun kaupunginmuseo

”Erään Aura-lehdessä olleen uutisen johdosta, koskewa muinaismuisto-esineiden myyntiä Liedon kirkosta, saan ilmoittaa, että nämä esineet owat Tuomiokapitulin määräyksestä luowutetut Turun muinaismuistoyhdistykselle ja että näitä käwi täältä noutamassa mainitun yhdistyksen asiamiehenä eräs muinaismuistokalujen keräilijä nimeltä Kustaa Aadolf Pettersson, joka siis ei tässä asiassa ole toiminut yksityisenä henkilönä, kuten mainitun uutisen kirjoittaja tahtoo uskotella.

Lieto, toukokuun 27 päiwänä 1895.

K. O. Mannström kirkkoherra” 

Mannströmin mukaan myynnille olisi saatu Tuomiokapitulin suostumus, joskaan kirjallista lupaa ei tämän selvitystyön yhteydessä löytynyt Tuomiokapitulin arkistosta. On silti vaikea uskoa, että kirkkoherra olisi julkaissut Aura-lehdessä valheellista tietoa liittyen Tuomiokapitulin määräyksen olemassaoloon. Liedon seurakunnan kirkonkokous pidettiin 15.4.1895, ja kirkkoherra kertoo määräyksestä lehdessä 29.5., joten tällä välillä pyyntö olisi todennäköisesti esitetty ja saatu.

Varmuudella ei siis voida sanoa, että veistokset olisi ollut tarkoitus myydä Helsinkiin. Teoriassa on mahdollista, että veistosten saajamuseo vaihtui jossain vaiheessa, joskaan tästä ei ole toistaiseksi löytynyt arkistoaineistoissa viitteitä. Vaikka kirkon kokouspöytäkirjassa puhutaan Petterssonista Helsingin muinaismuistoyhdistyksen ylösostajana, kirkkoherra Mannström on ilmeisesti luovuttanut veistokset tietoisesti Petterssonille, korostaen kirjoituksessaan, ettei tämä ollut toiminut yksityishenkilönä vaan ”Turun muinaismuistoyhdistyksen” eli oletettavasti Turun kaupungin historiallisen museon toimikunnan asiamiehenä.

Voidaan vain arvailla, kuinka Liedon seurakunta on kirkonkokouksen edellyttämien lupien pyytämisen suhteen aikanaan menetellyt. On mahdollista, että Mannström keskusteli veistosten myymisestä tuomiorovasti Gustaf Dahlbergin (1821–1906) kanssa tai esitti tälle lupa-asian sunnuntaina 21.4.1895, jolloin molemmat esitelmöivät Raittiusyhdistyksen vuosijuhlassa Turussa. Liedon seurakunta oli päättänyt veistosten myynnistä saman viikon maanantaina pidetyssä kokouksessaan. 

Kirkkoherran olisi ollut luontevaa lähestyä tuomiorovasti Dahlbergia suoraan, sillä tämä oli vihkinyt Mannströmin Liedon kirkkoherran virkaan 16.9.1894, jolloin Dahlberg oli sijaistanut jo tuolloin sairastellutta arkkipiispa Torsten Thure Renvallia (1817–1898). Piispa Renvallin terveys oli ilmeisesti vielä 1895 keväälläkin heikko, sillä toukokuussa ilmestyneessä lehtiartikkelissa hänen sanotaan anoneen kesälle virkavapaata tehtävistään. Turun kaupungin historiallinen museo olisi ollut tuomiorovasti Dahlbergille entuudestaan hyvin tuttu, sillä hänen vaikutuksestaan ja valtuutuksellaan oli vain kaksi vuotta aiemmin talletettu museolle suuri määrä kirkollista esineistöä Turun tuomiokirkosta, mukaan lukien kirkon keskiaikaiset puuveistokset. Tästä Tuomiokirkon veistosten talletuksesta vuonna 1893 Turun linnaan ilmestyy vuonna 2026 tutkija FT Katri Vuolan ja amanuenssi FM Ninna Pullin yhteisartikkeli tieteellisessä aikakauslehdessä Taidehistoriallisia tutkimuksia – Konsthistoriska studier.

Kauan sitten eläneiden ihmisten persoonista, toimintatavoista ja motiiveista on hankalaa muodostaa eheää kuvaa näin 130 vuotta myöhemmin muutoin kuin aikalaislähteiden avulla.

Ninna Pulli

Mannström oli asetettu puheenjohtajaksi Tuomiokapitulin toimesta samana vuonna ainakin papiston palkankorotusasiaa koskevaan työryhmään, joten nähtävästi hän tuolloin nautti luottamusta virassaan. Häntä myös luonnehdittiin uutteraksi eräässä Liedon kirkon uusia urkuja koskevassa lehtiartikkelissa. Myöskään Petterssonin toiminnassa ei nähtävästi katsottu olleen moitittavaa, sillä myöhemmin esineitä myytiin jälleen kirkosta Petterssonille, joka myi ne edelleen Turun museoon.  

Kirkollisen esineistön myyminen ja lupavaatimukset 1800-luvun lopulla Suomen suuriruhtinaskunnassa

Liedon kirkon veistosten myynnin aikaan voimassa olivat vuoden 1869 Kirkkolaki, sekä vuonna 1883 annettu muinaismuistoasetus. Kirkollista esineistöä koskevan lainsäädännön historiasta on kirjoittanut esimerkiksi Mikko Härö (1985). Veistoksille, joita tänä ajanjaksona kutsuttiin niin muinaisjätöksiksi, muinaiskaluiksi kuin esimerkiksi muinaisjäänteiksi, olisi myytäessä ainakin tarvittu tuomiokapitulin suostumus, joskin seurakunnilla oli lupa neuvotella ja päättää niistä. Muinaistieteelliselle toimikunnalle piti myös ilmoittaa myynnistä siten, että sillä oli mahdollisuus teettää esineistä piirros tai kuvaus, tai tarvittaessa se sai lunastaa esineen.  

Aiemmin ei ole tehty laajempaa, kokoavaa tutkimusta koskien kirkollisten esineiden myyntiprosesseja 1800-luvun lopulla, mutta vaikuttaa siltä, että Liedon kirkon veistosten myynti tapahtui aikana, jolloin käytäntöjä oltiin terävöittämässä seurakunnissa.  

Vuonna 1895 eli Liedon veistosten hankintavuonna Tuomiokapitulien ja seurakuntien muinaismuistojen hoitoa ja myyntiä koskevissa käytännöissä näyttää olleen valtakunnallisesti parantamisen varaa. Turun tuomiokapitulin arkistosta löytyy nimittäin 30.3.1896 päivätty kirje Muinaistieteellisen toimikunnan sihteeri Hjalmar Appelgreniltä (1853–1937) Turun tuomiokapitulille koskien muinaismuistoja koskevan asetuksen parempaa noudattamista. Appelgren liittää kirjeen oheen välitettäväksi 275 kappaletta Muinaistieteellisen toimikunnan Tuomiokapituleille teettämiä kiertokirjeitä. Kiertokirjeen on laatinut toimikunnan puolesta professori Otto Donner (1835–1909), ja se on painettu Helsingissä 1896. Sen mukaan Muinaistieteelliselle toimikunnalle oli vuosien kuluessa tullut valituksia, jotka koskivat 

  1. kirkkojen korjaustöistä ilmoittamatta jättämistä,
  2. kirkkointeriööreissä tehtyjä maalausten ja kirjoitusten tärvelemistä,
  3. kirkon irtaimiston luvatonta myymistä,
  4. pyhäinkuvien ja muiden kirkollisten taideteosten säilyttämistä kehnoissa olosuhteissa, ja
  5. hautausmaiden kaivaustöissä löydettyjen muinaismuistojen tarjoamatta jättämistä kruunulle.

Muinaistieteellinen toimikunta toivoi, että Tuomiokapitulit teroittaisivat asianomaisille edellä mainittujen tarkempaa noudattamista.

Turun kaupungin historiallisella museolla oltiin jo varhain tietoisia kirkollisten esineiden myyntiin tarvittavasta lupamenettelystä. Kansallisarkiston Tuomiokapitulin arkistossa säilyneessä, Muinaistieteellinen toimikunnan puheenjohtaja Sven Gabriel Elmgrenin (1817–1897) ja valtionarkeologi Johannes Reinhold Aspelinin (1842–1915) allekirjoittamassa kirjeessä Turun tuomiokapitulille 5.4.1888 tuodaan esille se, että Turun kaupungin historiallinen museo oli ilmaissut huolen kirkollisten inventaarien myynnistä mainiten, että (vapaasti ruotsista käännettynä) 

”viime aikoina useiden Lounais-Suomen kirkkojen, erityisesti Ahvenanmaan luostariyhteisön kirkkojen inventaarioita on myyty kiertäville ostajille ilman asianomaisten viranomaisten lupaa.” 

Käytännöt selkiytyvät

Menettelytapojen iskostuminen osaksi seurakuntien toimintaa on todennäköisesti vienyt aikansa, sillä edellä mainitun vuoden 1896 kiertokirjeen tapaan Suomen Muinaismuistoyhdistys oli lähettänyt jo vuonna 1874 Turun arkkihiippakunnan tuomiokapitulille anomuksen kirkkojen omistuksessa olevien muinaismuistojen ja -jäännösten suojelemiseksi. Vuonna 1870 perustetun Suomen muinaismuistoyhdistyksen muodostamat taidehistorialliset retkikunnat tekivät vuosina 1871–1902 tärkeää kulttuuriperinnön kartoitus- ja tallennustyötä pitkin Suomea, myös Liedossa kesällä 1885. Retkikuntien toimintaan perehtynyt Leena Valkeapää on nostanut esille, että jo ensimmäisen, vuonna 1871 muodostetun retkikunnan tavoitteissa keskiaikaiset kirkot ja varsinkin keskiaikaiset puuveistokset nähtiin kaikkein uhanalaisimpina ja kiireimmin dokumentoinnin tarpeessa olleina (ks. Leena Valkeapää, 2018).

On mahdollista, että Muinaistieteellisen toimikunnan Tuomiokapituleille lähettämä kiertokirje vuodelta 1896 iskosti myyntiprosesseja myös Liedon seurakunnalle. Vuonna 1897 kirkonkokouksessa päätettiin nimittäin jälleen myydä esineitä, muun muassa kynttilänjalka, Petterssonin kautta Turun kaupungin historialliselle museolle, ja tästä myynnistä sekä lupa-anomuksista löytyy kattavasti merkintöjä Turun tuomiokapitulin arkistosta. Kirkkoherra Mannström lähetti tuomiokapitulille anomuksen ohessa liitteenä pöytäkirjajäljennöksen 7.6.1897 kirkonkokouksesta, jossa myynnistä päätettiin Liedon seurakunnassa, ja arkistosta löytyy Tuomiokapitulin pöytäkirjamerkinnän lisäksi kirjekirjasta Tuomiokapitulin Liedon seurakunnan kirkkoherra Mannströmille lähettämän kirjeen toisinto. Tätä myöhempää lupa-anomusta käsiteltiin 25.8.1898 Tuomiokapitulin kokouksessa aikaisemmin mainitun tuomiorovasti Dahlbergin johdolla piispa Renvallin ollessa virkavapaalla.  

Tuomiokapituli suostui myyntiin, sillä ehdolla että:

"Arkeologiselle toimistolle, ennen kuin ne kalut luovutetaan, toimitetaan semmoinen tieto kuin 2. p:nä Huhtikuuta 1883 muinaisaikaisten muistomerkkien rauhoittamisesta ja suojelemisesta annetun armollisen asetuksen 8. §:ssa säädetään, ja mainitun Toimikunnan päätöstä odotetaan, annetaan Teille täten siitä tieto käskyllä, että Tuomiokapitulin päätöksestä asianomaisille ilmoitatte.”

Tämän selvityksen yhteydessä ei tutkittu, löytyykö Museoviraston arkistosta kirjauksia liittyen tähän myöhäisempään esinemyyntiin. Prosessin sujuvuuden ja myynnin etenemisen perusteella voidaan olettaa, että kirkkoherra Mannström toimi tuolloisten sääntöjen edellyttämällä tavalla. On mahdollista, että Muinaistieteellisen toimikunnan Tuomiokapituleille osoittamalla kiertokirjeellä oli toimintamalleja terävöittänyt vaikutus myös muissa seurakunnissa, mutta vaikuttavuuden kunnollinen arviointi vaatisi laajempaa selvitystyötä.

Kulttuuriperinnön tallentaminen ja säilyttäminen

Museon lakisääteisenä tehtävänä on kerätä, tallentaa ja säilyttää kulttuuriperintöä asiantuntijoiden valvonnassa. Tavoitteena on turvata kokoelmien säilyminen tuleville sukupolville sekä varmistaa niiden pitkäaikainen säilytys myös siinä tapauksessa, että museo joutuisi jostain syystä lopettamaan toimintansa. 

Museotoiminnan tarkoitus museolain 2 §:n mukaan on

  • kulttuuri- ja luonnonperinnön sekä taiteen tallentaminen ja säilyttäminen
  • aineistoja ja muita sisältöjä koskevan tutkimuksen edistäminen ja hyödyntäminen
  • aineistojen ja tiedon saatavuuden, saavutettavuuden ja käytön edistäminen
  • kulttuuri- ja luonnonperinnön sekä taiteen esittäminen ja elämysten tarjoaminen
  • yleisötyö, vuorovaikutus sekä opetuksen ja kasvatuksen edistäminen

Museolaki | 314/2019 | Lainsäädäntö | Finlex

Galleria

Turun linna

Vieraile Turun linnassa! Museo on avoinna noin 300 päivää vuodessa.

Lue lisää aiheesta: 

Drake, Knut: Menneisyys, nykyisyys, tulevaisuus: Turun kaupungin historiallinen museo – Turun maakuntamuseo 1881-1981 (Turun maakuntamuseo, 1995) 

Heinonen, Mari, Räsänen, Marika (toim.): Pohjoinen reformaatio (Turku Centre for Medieval and Early Modern Studies & Turun Historiallinen Yhdistys, 2016) 

Lauharo, Kristin 2022. Liedon kirkon vaiheita. https://wanhoi-uutissi-liarost.webnode.fi/l/liedon-kirkon-vaiheita/  

Lempa, Nina 2000. Seurakuntien vastuu kirkollisesta esineistöstä. Kirkko kulttuurin kantajana. Toim. Nina Lempa. Museovirasto, Helsinki. 

Leskinen, Saila 2021. Puukirkon kautta: Siuntion veistosten tie Kansallismuseoon. Suomen Museo – Finskt Museum Vol 128, s. 125–131. https://journal.fi/suomenmuseo/article/view/112919  

Pulli, Ninna (2023). Lahjoitettuja, ostettuja, toimitettuja: Keskiaikaisten pyhimysveistosten hankinnat Turun kaupungin historialliseen museoon. Suomen Museo-Finskt Museum, 129, 130–152. https://journal.fi/suomenmuseo/article/view/128004  

Räsänen, Elina 2022. Kalannin alttarikaappi – keskiaikaisen esineen ja taideteoksen reiteillä. Tahiti VOL 10 Nro 2–3, s. 6–19. https://doi.org/10.23995/tht.100178 

Valkeapää, Leena 2020. Saman taiteen lapset. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen taidehistorialliset tutkimusretket 1871–1902. Suomen Muinaismuistoyhdistys, Helsinki. 

Valkeapää, Leena (2018). Suomen muinaismuistoyhdistyksen taidehistorialliset tutkimusretket Suomessa 1871–1902. Tahiti, 8(1), 5–27. https://doi.org/10.23995/tht.69289  

Vuola, Katri: “Wood species and the question of origin: Reassessing the sculpture production in the diocese of Turku (Åbo) during the 14th century”, Baltic Journal of Art History, issue 18 (Autumn 2019) s. 75-104. http://hdl.handle.net/10138/315064  

Vuola, Katri: Lundomästaren: Från anonymitet till en konstruerad identitet (Finskt Museum, 2016) 81–104. http://hdl.handle.net/10138/235568