Kokoelmien kätköistä: Enemmän makkaraa

Kupittaanpuistosta ruotsalaistaloalueen ja Kunnallissairaalantien viereisen viheralueen kautta Vähäheikkilään, ja sieltä Korppolaismäen vierestä Aurajokeen, virtasi muinoin vuolas joki. Se oli aikoinaan merkittävä kulkureitti, mutta vähitellen se putkitettiin maan alle ja peitettiin lopulta kokonaan. Vielä 1900-luvun alussa se virtasi nykyisen Sikaojan puiston kohdalla, mutta oli 1950-luvun alkupuolelle mennessä peitetty sielläkin. Viimeiset osat putkitettiin 1960-luvulla. Sikaoja sai nimensä puron varrelle nousseista sikaloista ja navetoista, jotka aiheuttivat ilmeisesti hajuhaittoja. Kun kaupunki kasvoi, keskustassa ei enää mahtunut pitämään suurikokoisia tuotantoeläimiä pihapiireissä. Kotieläinkarjan kasvatus oli siirtynyt laitamille.

Suomessa 1800–1900-lukujen vaihteessa virinnyt osuustoiminta-aate tarjosi karjataloudelle paremmat kaupankäyntimahdollisuudet. Aiemmin teurastus tapahtui yleensä joko kasvatustaloissa tai kiertävien teurastajien vajoissa. Myynti tapahtui monien välikäsien kautta ilman sääntelyä tai lihan tarkastuksia. Lihaa myytiin kuluttajille toreilla, markkinoilla tai suurien kaupunkien elintarvehalleissa. Teuraskarjan ja lihan myyntiä varten alettiin perustaa osuusteurastamoja ja karjanmyyntiosuuskuntia.

Lounais-Suomen Osuusteurastamo perustettiin vuonna 1913. Teurastuslaitosta suunniteltiin aluksi muun muassa Tulitikkutehtaan kiinteistöön, mutta siellä ei ollut riittävästi vettä saatavilla. Vuonna 1914 venäläinen sotaväki tarvitsi runsaasti lihaa ja osuusteurastamon piti allekirjoittaa sopimus sen toimittamisesta pakkotoimien uhalla. Ensimmäinen vuokrateurastamo Ispoistentien varrella kävi pian liian pieneksi. Lihavajoja tai lihamakasiineja oli muun muassa Uudenmaankadulla ja Kristiinankatu 6:ssa. Oma teurastamo päätettiin rakentaa Vähäheikkilään vuonna 1915 Pajamäen lounaisrinteelle. Siellä toimi teurastamon lisäksi makkaratehdas ja navetta noin 30 eläimelle.

Lihapulasta vientiteollisuuteen

Sotilaiden lihansaanti oli turvattu pakkotoimin, mutta tavallisen väestön keskuudessa kärsittiin lihapulaa. Tähän reagoitiin vuonna 1916 kun annettiin lihakauppa-asetus, joka keskitti toiminnan karjanmyyntiosuuskunnille. Tällä pyrittiin lihan oikeudenmukaiseen jakeluun. Lihan ja karjan ostosta tuli osuuskuntien yksinoikeus ja ne hoitivat tukkujakelun. Monopolijärjestelmä kohtasi vastustusta ja vaikeuksia, ja muun muassa liharyöstöjä tehtiin. Vuonna 1919 elintarvikepula alkoi helpottua ja lihanjakelu vapautui asteittain.

Lounais-Suomen Osuusteurastamolla monopoliaika oli vilkas ja se merkitsi tarvetta uusiin tiloihin. Uudenmaankadun ja Iso-Hämeenkadun kulmassa toimi uusi varastohalli. Se osti Kingelinin oluttehtaan kiinteistön Itäinenkatu 4:stä. Makkaratehdas siirtyi Vähäheikkilästä sinne kuten myös vuotaosasto Eerikinkadulta. Itäisenkadun navetoissa oli tilaa 100 nautaeläimelle ja 50 sialle. Teurastamossa pystyttiin käsittelemään jopa 5000 kiloa lihaa päivässä. Lihaa jaeltiin Kauppahallin kaksiosaisessa myymälässä.

Vuodesta 1919 lihaa alettiin viedä Turun satamasta suurissa määrin Ruotsiin, jossa lihan hinta oli korkea. Suomesta vietävät eläimet tuotiin elävinä Turkuun, missä ne teurastettiin talviaikaan. Koska jäähdytyslaitosta ei vielä ollut, kesäisin lihan vienti kärsi, mutta Turun satamasta vietiin Ruotsiin elävää karjaa. Vuosina 1929–1934 naudan- ja sianlihan vienti oli lähes pysähdyksissä, kunnes uusi sopimus Ruotsin kanssa saatiin. Osuusteurastamo oli aloittanut kuitenkin vuonna 1929 siipikarjan viennin. Se oli ryhtynyt valmistamaan Tanskasta tilatuilla laitteilla ja teurastusmestari Niels Christerssonin osaamiseen avulla Itäisellä kadulla myös pekonia vientiin Englantiin.

Makkaratehtaita ja lihanjalostuksen sivutuotteita

Osuustoiminnallisten lihantuotantolaitosten lisäksi Turussa toimi muun muassa saksalaisten Georg Fischerin ja Georg Bergerin vuonna 1925 perustama Turun makkaratehdas, joka muutti vuonna 1931 Eerikinkadulle Nikander & Tuominen -makkaratehtaan lopettaessa. Yritys valmisti vuonna 1926 Suomen ensimmäiset makkarasäilykkeet ja seuraavana vuonna tuotevalikoimaan tulivat keitetyt kinkkusäilykkeet. Siirtyminen Eerikinkatu 33a:n mahdollisti tuotannon laajentamisen ja tehostamisen ja mahdollisti yrityksen Kauppahallin myyntipisteen laajentamisen kuusi tonttia käsittäväksi. Vuonna 1939 tehtaalle hankittiin ensimmäinen koneellinen jäähdyttämö ja tehdaskoneisto uusittiin.

Käsityöläiskatu 7:ssä valmisti lihajalosteita vuodesta 1930 lähtien liha- ja vähittäiskauppiaiden perustama Turun uusi makkaratehdas, vuodesta 1934 Suomen Makkara Oy. Sen enemmistöosakkaana toimi 1930-luvulla August Millner (1875–1949), joka oli ollut vuodesta 1897 asti toimineen ja 1932 konkurssiin menneen M. M. Wahlroosin makkaratehtaan omistaja vuosina 1905–1919. Magnus Malakias Wahlroos (1868–1901) oli puolestaan aloittanut makkaranvalmistuksen jo 1890-luvulla.

Teurastus tuotti paitsi lihaa myös sivutuotteita, kuten vuodat, räntyt, ihra, veri, karvat, luut, sorkat ja lanta. Näistä kaikki eivät tuottaneet teurastamolle rahaa vaan vaativat paljon jatkojalostusta, jotta ne saatiin hyötykäyttöön. Osuusteurastamolla oli näitä varten muun muassa vuotasuolaamo, suoliosasto, talinsulattamo, ketturuokaosasto ja maatila. Itäisellä kadulla toimi vuotasuolaamo, jonka vuodat olivat tunnettuja laadustaan. Jo Vähäheikkilän laitoksessa oli talinsulattamo, mutta elimien ja suolien jatkokäsittelystä siellä ei ole varmaa tietoa. Itäisellä pitkäkadulla oli kuitenkin suolipuhdistamo. Sisäihrasta tehtiin ravinnoksi laardia, huonommista ihroista teknistä rasvaa. Veri, karvat, sarvet, luut ja sorkat on valmistettu omiin käyttötarkoituksiinsa sopiviksi. Turun kauppatorin apteekissa myytiin siansappiviinaa, jota käytettiin ulkoisesti haavojen tai ruhjeiden puhdistukseen.

Lihajalosteita yhä useammille turkulaisille

Lihanjalostusteollisuuden kasvaessa Osuusteurastamo tarvitsi isomman tehtaan. Uudet tilat nousivat Kupittaankadun varrelle ja siellä valmistettiin 2000–3000 kiloa erilaisia lihajalosteita päivässä. Einestuotteitakin tarvittiin lisää, kun lihamyymälä verkosto laajeni ja kysyntä kasvoi. Osuusteurastamolla oli vuoden 1915 alusta lähtien kauppahallissa kaksi tonttia käsittävä lihamyymälä. Leikkelemyymälä toimi Linnankadulla Weberin talossa vuosina 1916–1921, minkä jälkeen se siirtyi kauppahalliin. Vuonna 1923 perustettiin kaksi uutta myymälää Turkuun, Tiilentekijänkatu 7 ja Itäiselle pitkäkadulle omaan taloon. Puutarhakadunpään myymälä avautui 1924. Heti seuraavan vuoden aikana myymälöitä tuli Maalaistentaloon (myöhemmin siirtyi Nummenmäelle) sekä maakunnan keskuksiin. Sittemmin vuonna 1930 Turussa myymälä tuli Sirkkalankadun varrelle, 1933 Eerikinkadulle ja 1936 Humalistonkadulle. Vuosikymmenen lopussa Turussa oli jo 11 Lounais-Suomen Osuusteurastamon myymälää.

Lihantuotannossa hyödynnetyt eläimet olivat osa kaupunkiarkea. Teurastamot sijaitsivat suhteellisen lähellä myyntipisteitä, joissa jalosteiden lisäksi roikkui melko isojakin ruhonosia. On kuitenkin hankalaa löytää tietoa tuotantoeläinten elinoloista ennen päätymistä osaksi ruokataloutta. Lehtikirjoittelu ja historiankirjoitus painottuvat eläinten jalostukseen ja ihmisen elinkeinotoiminnan ja lihajalosteiden sekä vientiteollisuuden kehitykseen. Luonnonvarakeskuksen mukaan eläinten hyvinvoinnin edellytykset ovat hyvä ravitsemus, hyvä ympäristö, hyvä terveys ja lajinmukainen käyttäytyminen. Eläinsuojeluaate oli saanut jalansijaa Suomessa 1800-luvun lopulla, mutta se keskittyi etupäässä hevosten kohteluun. 1900-luvun alkupuolella, ennen 1960–1970-lukujen tehotuotannon alkua, tuotantoeläinten olot saattoivat joiltakin osin olla paremmat kuin aiemmin. Maatalous oli alkanut kehittyä, karjanhoidon merkitys kasvanut ja eläinten ravinnonsaanti parantunut. Lisäksi navetat rakennettiin valoisammiksi ja paremmin ilmastoiduiksi.